Kuolemasta

TV:sta tuli asiallinen dokumentti kuolemasta. Miksi kuolema on nykyaan niin pelottava asia? Jos mikaan on varmaa, niin se, etta se tulee kohtaamaan meidat jokaisen ajallaan.

Ennenvanhaan, synnyttiin ja kuoltiin perhepiirissa. Nykyaan ehka kaytetaan mahdollisuutta synnyttaa kotona, mutta kuoleva turhankin helposti pistetaan laitoshoitoon, piiloon kuolemaan. Dokumentissa kerrottiin ilahduttavasti mahdollisuudesta kuolla kotona. Kotisairaanhoitokin kehittyy!

Mina en ymmarra, miksi kuolemaan pidetaan pahana, jopa onnettomuuden kaltaisena asiana. Joillekin se voi olla vapahdus, karsimysten paattyminen. Jos on hyva eletty elama takana, on luopuminenkin helpompaa. Ei tule sellaista oloa, etta jotain jai puuttumaan, kokematta.

Mistako nain paattelen? Niin, olen elossa, mutta vakava(t) sairaudet pistavat aina miettimaan. Sairastin (mika kammottava sana!) syovan 37-vuotiaana, ja nyt tuottavat tuskaa nama kivuliaat kadet.

Isavainaani sairasti Parkinsonin tautia, ja kuoli lopulta laitoshoidossa keuhkokuumeeseen. Nuorin sisareni syytteli huonosta hoidosta ja siita, ettei "mitaan tehty". Mina taas uskon, etta se oli isan tahto. Han lopetti syomisen hyvissa ajoin ennen kuolemaansa. Han halusi kuolla, paasta pois. Nako- ja liikuntakykynsa menettaneena, kodistaan pois joutuneena (niin, ymmarran toki, etta aitini hanta, karkailevaa vanhusta, vuosikausia kotona hoitaneena oli aika poikki koko asiaan) ei ilmeisestikaan paljoa elamaniloa enaa ollut.

Se, mista mina olen kiukkuinen nain jalkikateen ajatellen, on se, ettei vanhusten sairauksia ymmarreta enaa niinkuin ennen. Isakin olisi saastynyt monelta sairaalareissulta, jos ohikulkijat olisivat ymmartaneet auttaa kotoaan eksynytta ja tienposkeen lyyhistynytta vanhaa miesta. Sitavastoin kuljettiin ohi ylenkatsoen, koska hanen arveltiin olevan humalassa. Ei sitten viitsitty ollenkaan tarkistaa, oliko asia kenties toisin.

Mutta takaisin tuohon dokumenttiin. Siina naytettiin kaytannon toimet, jotka ruumiille tehdaan, aina hautaukseen saakka. Harva on edes elaissaan nahnyt kuollutta, koska arkkuja ei yleensa pideta auki. Ennen arkun sulkemista toki omaiset yleensa saavat nahda vainajan, hanta voi koskettaa, mika monille on vastenmielista, mutta nain ainakin mina tein isalleni, ainoana omaisista. Se poski oli todellakin jaakylma.

Elaman hauraus on ihmeellinen asia: Yhtena paivana voi ihminen olla niin elossa kuin vaan olla voi, ja seuraavana paivana kuollut. Vasta kun taman ymmartaa, ymmartaa elaman arvon. Ja ihmisella on oltava oma arvonsa kuolemankin kohdatessa. Oikeus lahtea arvokkaasti.