Viikolla tuli soitto paikallisesta syopayhdistyksesta: Kysyivat, olisinko halukas toimimaan saattohoitopotilaiden tukihenkilona. Mitenkaan eparoimatta vastasin kylla. Kuulemma kukaan tukihenkilokurssille tuleva ei ollut halukas. Ymmarran kylla, se on rankkaa. Nain entisessa elamassani liaisonpsykiatrialla olleena voin sanoa. Minulle se oli myos palkitsevaa, omalla tavallaan.
Oma suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut naitten syopien myota. Tarkeimpana pidan asian suhteen jonkinlaista "itsemaaraamisoikeutta". Selitanpa hiukan... Isallani oli Parkinsonin tauti, ja loppuaikana, hanen oltuaan (hyvassa, mielestani) laitoshoidossa jo monta vuotta, han menetti nakonsa ja liikkumiskykynsa. Se oli varmaankin todella masentavaa miehelle, joka oli aina ollut aktiivinen kaikissa asioissa.
Sitten han lakkasi syomasta. Silloin jo arvasin, etta loppu on lahella. Tama tapahtui loppuvuodesta, edellisen kerran han oli ollut kotona paasiaisena, ja oikein hankala olikin silloin. Minullakin oli kaamit palaa. Itsepainen kun olen, ihan niinkuin isani, joka kieltaytyi lahtemasta takaisin hoitopaikkaansa. Mina olin myos lahdossa omaan kotiini takaisin, ja tiesin, ettei aiti ison miehen kanssa yksin kotona parjaa.
Niinpa se sitten tapahtui: Jouluna keuhkokuume ja kuolema Tapaninpaivan aamuna. Tottakai mina surin, mutta olin myos helpottunut. Nain isakin olisi sen halunnut. On noyryyttavaa olla toisten armoilla. Nuorin sisareni raivosi: isa olisi ollut pidettava hengissa kaikin keinoin, hanen mielestaan. Letkuruokinnassa ja elvytettava! Mina katselin sita kiukkua hammastyneena. Kaikkensahan siella oli tehty, etta isan vanhuus olisi elamisen arvoista. Omahoitajaansakin han leikillisesti tituleerasi "kakkosvaimokseen" (tama hoitaja pistikin isaa joskus jarjestykseen, kun hanella oli kiukunpuuskia, purikin hoitajaansa kerran, josta minakin hanta siella kaydessani laksytin). Me pidimme huolen, etta isalla oli aina pullo konjakkia varastossa, ja hoitajat antoivat hanelle aina yomyssyksi lasillisen. Muutaman kerran han hymysuin kertoi meille, etta oli huijannut joltain hoitajaoppilaalta useammankin kuin yhden.
Laitos, niin ei se tietenkaan ole sama kuin koti, mutta ainakin isan vanhainkoti oli siita paremmasta paasta. Olin itsekin positiivisesti yllattynyt.
Olen edelleen sita mielta, etta isan paatos olla syomatta ja olla pelkastaan petipotilaana johti hanen kuolemaansa. Tietoisesti. Ja sita pitaa kunnioittaa.
Kummitatini, isan nuorempi sisar, kuoli syopaan suhteellisen nuorena, hiukan yli viisikymppisena. Mina olin silloin alta kolmikymppinen. Hanella oli syopa levinnyt selkarankaan ja maksaan, eli han siis eli terminaalivaiheessa loppujen lopuksi. Kavin hanta katsomassa sairaalassa, ja han kylla sairaanhoitajana itsekin ymmarsi tilansa vakavuuden. Jalkeenpain olen ajatellut, etta han varmaan karsi suunnattomista kivuista.
Onko kuolema siis valttamatta niin paha asia? Surullinen tietysti, ja hyppy tuntemattomaan.
Olen eutanasian kannattaja, ja on lohdullista tietaa, etta Sveitsista loytyy Dignitas-klinikka, jossa sen asian voi hoitaa. Omasta tahdostaan, ja arvokkaasti. Jokaisella ihmisella on oikeus arvokkaaseen elamaan ja arvokkaaseen kuolemaan. Omasta tahdostaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi tähän asiaan ilahduttaisi minua ja lukijoita! Kiitos kommentoinnista!