Surun olemus

Mistä on suru tehty? Vaikkakin Seren auttaminen pois tästä maailmasta oli paras ratkaisu koiruhan olisi ollut jo tukehtumassa, silti olen itkenyt silmäni punaisiksi eilisestä lähtien. Koirulle kun oli kertynyt kilo lisää painoa lyhyessä ajassa vaikka lihakset olivat alkaneet kadota, yli litra vettä pienissä keuhkoissa siis.

Suruun liittyy ainakin nyt joltisenkinlainen määrä sympatiaa koiruliparkaa kohtaan. Miten kauan minä itse kestäisin, ellen voisi hengittää kunnolla? Minulla on ollut yhden kerran paha keuhkoputkentulehdus, ja sen kärsineenä tiedän edes hiukan, miltä tuntuu vetää henkeä kun se toiminto pakahduttaa ja pistää, ja laittaa lopulta yskimään niin, että lihakset kipeytyvät.

Kuolema on myös lopullinen muutos; enää koskaan en tule näkemään tuota pientä kirsua pilkistämässä ovenraosta kun koiru vakoilee, mitä teen, tai kun tulen kotiin. Vielä eilen istuin sängyn laidalla koirulin seisoessa kainalossani, ja "juttelimme" tapamme mukaan. Nyt en enää koskaan voi rapsuttaa neitiä tai tuntea hänen pehmeätä turkkiansa poskeani vasten.

Useasti on koiruli lohduttanut minua surussani, pitänyt seuraa ja ollut hyvä kaveri. On myös ollut mukavaa pitää huolta koissusta. Eräs vanhempi, miespuolinen vanha ystäväni kiteytti kerran elämän tarkoituksen siten, että se on pitää huolta jostakin. Tuntea olevansa jotakin jollekin muulle. Samaa laumaa pienen koiran mielestä. Koirulin omaa laumaa.

Meillä on koiruli myös toiminut todella paljon ns. sosiaalisena veturina. Koiruli ja minä olimme verkostoituneet hyvin alueen koirien ja niiden omistajien kanssa. Koiran kanssa kulkiessa ihmiset myös ryhtyvät herkästi juttusille, ja koirulikin saa samassa kaipaamaansa huomiota vierailtakin.

Tämä kaikki tuntuu nyt menetetyltä ja aiheuttaa surullisen olon. Itsekästäkö?

Tähän kaikkeen liittyy myös itsesyytöksiä. Olisiko syöpäkasvain tulut ollenkaan, jos koiru olisi leikkautettu jo nuorena? Eihän sillä ollut tarkoitus teettää pentuja. Tämä keuhkokasvain varmaankin (todennäköisesti) levisi niistä (hormoniperäisistä) nisäkasvaimista, joita leikattiin muutama vuosi sitten. Niiden jälkeen vatsalle ilmestyi pari pattia, joista eläinlääkärille soittelinkin, mutta kun ne patit sitten hävisivät, en ajatellut asiaa sen koomin. Olisi ehkä pitänyt.

Joka tapauksessa olen iloinen, että nämä viimeiset vuodet olen voinut olla enemmän koirulin seurana.

Noita päiviä ei saa enää takaisin, mutta muistot ovat rakkaita.