Mitä kaikkea älytöntä teit lapsena?

Jossain (netti) oli taannoin tästä aiheesta keskustelua. Luin sitä ja höröttelin itsekseni. Tottakai lapsen "työ" on leikkiä ja oppia maailmasta, mutta kun muistelen omaa lapsuuttani, saa olla kyllä onnellinen, että on edes elossa. Vanhemmat olisivat todellakin saaneet sydärin, jos tietäisivät, mitä jälkikasvunsa on touhuillut.

Photo by Ilona Frey on Unsplash

Yksi ehkä niitä vaarattomimpia huveja oli syödä jääpuikkoja, jotka oli jollakin pelillä ja vehkeellä pudoteltu talon räystäiltä. Mitä isompi ja kiiltävämpi, sitä parempi! Olisihan sitä voinut käydä lähikaupasta ostamassa irtsareitakin, mutta kun ne jääpuikot olivat talvisin niin herkullisia... Nyt kun ajattelee, niin suorastaan yököttää kun niissähän nyt voi olla kaikkea linnunkakkaa. Mutta ehkä se vastustuskyky siitä sitten koheni.

Olin aika pieni, kun vanhemmat teroittivat päähäni, että ei saa laittaa kieltä pakkasella rauta-aitaan joka kiersi kotitalomme tonttia. Eipä olisi juolahtanut mieleenkään, mutta kun vanhemmat eivät sitten selittäneet, että MIKSI ei saa, niin tokihan sitä piti heti mennä kokeilemaan (tästä muistosta oli sitten hyvä aikuisena ruikuttaa ammattikasvattaja-äidilleni - mutta ei sitten voitu muuta kuin nauraa yhdessä koko asialle). 

Olen näköjään aina ollut empiirisen tutkimuksen ystävä (jo noinkin nuorena!), ja tulos oli se, että se ihanan huurteisen näköinen rauta imaisi puoli naamaa sen kielen lisäksi. Ai että olin kipeä, kun minut vihdoin saatiin siitä irroitettua. Lopputuleman varmaan voivat kaikki kuvitella, puoli naamaa kiinni siinä rautapylväässä! 😅.

Mitäs muuta? Kyllä sitä ennen kiipeiltiin myös puihin, ja korkealle! Olen myös tipahtanut puun oksalta pää edellä maahan, kun piti leikkiä sirkuksen trapetsitaiteilijaa ja yrittää riippua siitä oksasta pelkkien jalkaterien varassa. Eihän se tietenkään onnistunut. Ihme, etten taittanut niskojani, mutta kipeää se putoaminen teki. Mutta eihän sitä tietenkään kenellekään voinut myöntää.

Kiipeiltiin sitten naapurin tyttöjen kanssa talojen katoille "ottamaan aurinkoa". Nämä olivat meidän ja heidän kotitalonsa, joissa oli kaksi kerrosta ja ullakko, joten eivät ihan niin mitään matalia nekään. Kas kun ei kukaan pudonnut noilta viistoilta katoilta.

Matalampien rakennusten katoilta hypittiin alas, varsinkin talvella, kun oli hanki pehmentämässä putousta. Sitten myös seikkailtiin "kummitustaloissa", joita siis olivat autiot talot jossain syrjässä. Kuskaamista autolla ei tarvittu, vaikka tällainen kummitustalo olisi löytynyt yli kymmenenkin kilometrin takaa; ei sinne sutkutettiin polkupyörillä hakemaan jännitystä.

Tuloksena on se, että minulla on arpia siellä sun täällä, ja jopa silmänaluseni olen repinyt piikkilanka-aitaan 😆. Silti lapsuus on ollut hyvää aikaa - villiä menoa ja onneksi tosiaan siitä on selvinnyt hengissä. Ja minä olen siis pikkukaupungin lapsi, en maaseudulta.

Eihän tässä postauksessa edes kehtaa kaikkea kertoa, eikä ihan kaikkea edes muista 😁, ja hyvä niin (ehkä).

Mitä älytöntä sinä olet tehnyt lapsena?