Sairaalareissu Saksassa

Täytyy tästäkin kokemuksesta kirjoittaa... Kävin elektiivisessä leikkauksessa, joka tehtiin viime viikon keskiviikkona Aachenin Marienhospitalissa, ja sunnuntaina tulin sitten sieltä kotiin. Hiukan on eri systeemit kuin suomalaisessa sairaalassa.

Ihan ymmärrettävistä syistä täällä ei saa sisätiloissa kuvata, joten laitan tähän kuvan potilashuoneeni ikkunasta näkyvästä maisemasta, joka on ihan nätti, vai mitä?

Tiistaina tulin sovitusti sairaalaan aamulla aikaisin. Tiesin hiukan, mihin varautua: omat vaatteet, oma pyyhe ja hygieniatarvikkeet, ml. saippua. Ja hiukan evästä, "snackejä", ohjeisti kirurgi, jonka tapasin viime kuun alussa sopiakseni leikkauksesta ja sen ajankohdasta. 

Marienhospitalia suositteli viskeraalikirurgi, jonne perhelääkärini Dr. Lena minut lähetti, on kuulemma alueen paras vatsaelinkirurgiassa. Täällähän saa siis itse valita lääkärinsä ja sairaalansa, julkisia ei taida edes olla?

Ihmettelin aikaista sisäänottoaikaa, mutta syy siihen selvisi pian. Sisäänottoprosessikin kesti noin tunnin, ja sitä varten oli oma yksikkönsä. Minulla oli kaikki tarvittavat paperit mukanani, eli:

- sairausvakuutuskortti

- määräys sairaalahoitoon (Krankenhausinweisung)

- sairaskassan vahvistus kulujen korvaamisesta (tätä minä ihmettelin hiukan, koska kyseessä ei ollut mikään turha leikkaus ja olihan minulla voimassa oleva Krankenkassen jäsenyyskortti)

Hämminkiä aiheutti se, että noita sairaalamääräyksiä oli kaksi, toinen vieskeraalikirurgilta ja toinen omalääkäriltäni Lenalta. Koska lomakkeella oli toinen nimi, en tajunnut, että ne ovat sama asia.

Tällä osastolla piti tehdä selkoa myös uskonnostaan. Koska tämä on katolinen sairaala, jäin miettimään, että saavatko katoliset kenties palveluista alennusta, vai miksi tämä oli niin tärkeä juttu?

No siitäkin selvittiin (saksaksi) ja jatkoin matkaani osastolle paperinivaskani kanssa. Hetken kuluttua käteeni lyötiin vielä paksumpi nivaska omia papereitani, ja minut komennettiin CT-kuvaan ja sitten anestesiologin puheille (tätä ennen oli osastolla otettu verikokeet). 

Tein työtä käskettyä ja alakerrassa pysähtelin tavaamaan opastetauluja käytävän seinillä. Tällöin olin hiukan "toisissa silmin" ja miltei törmäsin mieslääkäriin, joka käveli vastaan käytävällä jutellen kollegalleen pää käännettynä toiseen suuntaan. Hän osoittautui siksi anestesiologiksi, jonka pakeille menin kuvauksen jälkeen.

Tämä anestesiologi osoittautui todella hulvattomaksi tyypiksi. Italialainen mies, kotoisin Sardiniasta. Istuin siellä sitten puolitoista tuntia.

Hän oli muuttanut kolmivuotiaana Saksaan vanhempiensa kanssa. Kysyin, että kaipaako hän koskaan takaisin Italiaan, vaikka niin pienenä sieltä pois muuttikin. "Voi, joka ikinen päivä, ja joka ikinen päivä suunnittelen muuttavani takaisin Sardiniaan!" (toistaiseksi tämän on estänyt tyttöystävä, jolla on iäkkäät vanhemmat Saksassa).

Hän sitten kumartui päytänsä yli, ja kysyi yllättäen, että: "Tykkäätkö muuten saksalaisesta ruoasta?" Öh, no en... Olin juuri edellisenä päivänä tilannut pizzan, ja todennut - jälleen kerran - että vaikka täällä Saksassa ananas kuuluukin pizzaan, täällä ei pizzoja vaan yksinkertaisesti osata tehdä. Piste.

No saimme me asianikin hoidettua, eli kävimme läpi anestesiapuolen lääkkeet ja monisivuisen taustakyselylomakkeen, jossa kartoitettiin mm. aiempia anestesioita, sairauksia ja muuta, kuten "onko sinulla heiluvia hampaita?" (no ei ole), "onko sinulla piilolinssit" (no ei niitäkään), "onko joku verisukulaisesi saanut komplikaatioita yleisanestesiasta" (ei tietääkseni), "harrastatko raskasta urheilua" (no en), jne.

Poistuin hihitellen itsekseni, hauska mies tämä!

Aamiainen ja ruokailut yleensä:

Olivat sitten "varmuuden vuoksi" tilanneet minulle vegetaarisen aamiaisen ruoan, vaikka tullessani jo sanoin, että olen kaikkiruokainen. Tänään Pääsääntöisesti tarjottimella oli vegejuustoa (mautonta kuin mikä), rapea vehnäsämpylä ja leivänviipale, MUTTA pari nappia voita ja pieni (siis todella pieni) rahkapurkki ja marmeladia. Onpa vegetaarista...

Myönnettäköön kyllä, että leikkauksen jälkeisen päivän lounas, eli paneroitu kukkakaalileike maitopohjaisella yrttikastikkeella ja perunamuusilla oli jopa hyvää.

Kotiinlähtöpäivän "munaviillokki" (Eierfrikassée), jossa oli myös pätkittyä valkoista parsaa ja viipaloituja herkkusieniä. Ihan siedettävän makuinen ja suolaakin oli enemmän kuin suomalaisessa sairaalaruoassa.

Ensimmäisenä päivänä leikkauksen jälkeen aamiainen tuotiin noin kahdeksan aikaan, jolloin en ollut vielä saanut aamulääkkeitäni, ja kilpirauhaslääke pitäisi aina ottaa imeytymisen takia vähintään puoli tuntia ennen ruokailua tyhjään vatsaan. Tätä jouduin hoitajille selittämään kolmeen otteeseen.

Aamiaisen syöminen siis viivästyi hiukan... tee kylmeni (katastroof!!), ja sillävälin tuli joku ottamaan vastaan päivän ruokavalintoja. Menussa lounaaksi oli kolme vaihtoehtoa (kala/liha/vege) ja valitsin kalaa. Huomautin myös tästä aamiaisesta ja sanoin, etten halua a) mitään vegejuttuja b) marmeladeja tai hilloja ja haluan sämpylöitä mieluummin kuin leivänviipaleita. Hän kysyi, että olenko täällä vielä viikonloppuna, hän voisi ottaa viikonlopun ruokatilauksen samalla, mutta kotiinpääsystäni en vielä tiedä mitään, joten hän tulee huomenna uudelleen. Ei tullut, ja sama veguruokarumba jatkui, kunnes hermostuin ja sain sitten pari ateriaa vaihdettua.

Yhden kerran oli lounaalla keitettyä makaronia ja lämmintä tomaattikastiketta. Silloin menin hakemaan ala-aulan kanttiinista salaatin uunicamembertilla ja puolukkahillolla + latte macchiaton jälkkäriksi.

Tätä saksalaista Abendbrot-systeemiä en ikinä varmaan opi ymmärtämään. Siis, että iltaruoaksi tuodaan pari leivänviipaletta ja leikkeleitä. Joskus tarjottimella oli kokonainen suolakurkku. Yh.

Näkymä osaston päivähuoneesta Marienhospitalin sisäänkäynnin yli.

Huonekaverit

Osaston H2 huoneessa 615 oli entuudestaan joku isokokoinen saksalaismummo, joka ei puhunut mitään muuta kieltä kuin saksaa. Hyvin tultiin silti juttuun. Elekielelläkin pääsee pitkälle, koska en aina saanut selvää siitä, mitä hän sanoi.

Tämä oli hassu mummu, joka höpötti itsekseen kaiken aikaa, ja varsinkin yöllä piti nousta sängyn laidalle rukoilemaan ääneen, kun ei saanut nukuttua. Rukoilu sujui äänestä päätellen hyvin myös öisin vessanpytyllä istuen.

Tämä täti muuten asuu tässä lähellä minua, joten saatetaan joskus jopa törmätä kadulla.

Jossain vaiheessa huoneen ovenpuoleiseen päähän kärrättiin vanhampi brittinainen, joka oli ollut miehensä kanssa Saksaa kiertämässä asuntoautolla. Nainen sattui olemaan entinen saksanopettaja, joten heillä juttu sujui tämän rukoilijamummon kanssa. 

Tämä naisen mies vietti paljon aikaa sairaalassa vaimonsa luona ja heidän kanssaan jutustelin paljonkin.

MUTTA: Kuinka voi pikkuruinen naisihminen kuorsata yöllä niin kovaäänisesti!! Minulla oli korvatulppia mukana, ja annoin parin tälle saksalaismummollekin, mutta ne eivät paljoa auttaneet.

Kaiken huippu oli, kun tämä brittinainen aloitti kuorsauksensa jo iltakahdeksan jälkeen ja sitten yhdentoista aikoihin moitti minua yövalostani (täällä ei ollut edes verhoja sänkyjen välillä), kun se häiritsee niin hänen untaan (hehheh). Laitoin yleensä käskystä valon pois, ja kuorsaus raikui edelleen aina noin aamuyhdeksää, jolloin aamiainen tuotiin.

Sitten hän aamuisin aina valitti, ettei ole saanut silmällistäkään unta. Aivan.

Me tämän saksalaismummon kanssa vain pyörittelimme silmiämme.

Hauska tosiaan tämä saksalaismummeli. Minulla oli kolme dreeniä kovine muovipulloineen eripituisissa letkuissa leikkauksen jälkeen. Ne kalkattivat yhteen, kun lähdin vuoteesta jonnekin. Saksalaismummo kutsui niitä "kastanjeteiksi" ja teki petinsä reunalla aina tanssiliikkeitä, kun kuljin ohi.

Miehen kanssa soiteltiin iltaisin. menin huoneen nurkkaan ja laitoin läppärin sillä tavalla, että hän näki minut ja seinän, eikä muita huoneessa olijoita. Huoneessa olevat näkivät kuitenkin hänet. Yhden puhelun päätteeksi tämä saksalaismummo oli utelias:

- puhuitteko te jugoslaviaa?

(ei, kun suomea)

- oliko se sinun miehesi?

(no sen tapainen)

- osaako hän saksaa?

(luultavasti, hän puhuu kyllä muutamaa kieltä, saksaakin todnäk)

.....kysymyksen jatkuivat.

Kun lauantaina ilmoitin, että pääsen sitten sunnuntaina kotiin, tämän mummun naama venähti nurinpäin.

Hän tykkäsi ilmoittaa ylpeänä kaikille vierailleen ja myös puhelimessa kaikille, että "miten kansainvälisessä sairaalahuoneessa hän onkaan, toisella puolella on englantilainen, toisella suomalainen potilas".

Sairaalan aula oli tyhjä viikonloppuna, joten siellä sopi kuvata, kun ei vaarantanut kenenkään potilaan yksityisyyttä

Henkilökunta

Tuntui vähän siltä, että ainakaan tässä sairaalassa ei tieto kulkenut kovinkaan hyvin. Tai sitten jos kulki, tieto oli irrelevanttia ("ai sinä olet se, jolle hoitaja nouti englannin kielisen kyselykaavakkeen").

Yksi vastasi kysymykseen yhdellä tavalla, toisella oli aivan toisenlainen vastaus ja kolmannella taas oma versionsa koko jutusta.

Kuten niin monessa muussakin maassa, täällä lääkärit tekivät pitkälti hommia, jotka esim. Suomessa kuuluvat hoitajille. Tätä jaksan ihmetellä.

Esim. verinäytteet ja kanyylien poistot jne. hoituivat joko lääkärien tai lääketieteen opiskelijoitten toimesta. Kummallisena pidin myös sitä, ettei esim. verinäytteisiin käytetty ns. vakuumituubeja, vaan veret vedettiin ruiskunkaltaisiin putkiin.

Anestesialääkärit ovat normaalisti hyviä laittamaan kanyylin suoneen. Tässä tapauksessa asialla oli leikkaussalissa anestesialääkäri, jolta se ei onnistunut (minulla on arpiset ja vaurioituneet suonet). Ai että sattui ja huusinkin kivusta. Pyysin alun alkaen laittamaan sen kanyylin kyynärtaipeeseen, jonne se loppujen lopuksi päätyi. Kämmenselässä jälki on edelleen näin paha (ja kipeä) sekin.

Mitä huomioitava, kun täällä menee sairaalaan?

Ensinnäkin, sairaalasta ei saa pyjamia/sairaalavaatteita, pyyhkeitä, eikä edes saippuaa. Tuot omat vaatteet, tossut, yöpuvun ja aamutakin mukanasi, sekä tietty hygieniavälineet, kuten hammasharjan ja -tahnan. Leikkaussalipaidan, pedin ja lakanat sentään sai talon puolesta, ja hygienian vuoksi hyvä niin.

Viime kuussa tapaamani viskeraalikirurgi myös ohjeisti ottamaan mukaan "snäckejä", jos alkaa hiukoa aterioiden välillä (täällä sai siis aamiaisen, lounaan ja sen Abendbrotin, vettä ja pari kuppia teetä per päivä). Minulla oli mukanani sitruunamuffinsseja ja banaaneja. Kanttiini oli rajoitetusti auki.

Ilman läppäriä ja puhelinta olisi aika käynyt pitkäksi. Ilmainen wifi löytyi ja se jopa toimi.

Brittiystäväni Claire (joka asuu kirjaimellisesti kivenheiton päässä Marienhospitalista) toi minulle lauantaina termoksellisen teetä ja leivoksen, koska teetä ei osastolla näkynyt saavan kuin kupin aamiaisen kanssa ja toisen Abendbrotilla. Ei ihan riitä minulle! Clairen tuoma tee oli Briteistä tuotua, eihän täältä Saksasta kunnon teetä löydy - ainakaan sellaista, minkä minä kelpuutan. No, ehkä Meßmerin Darjeeling on ihan hyvää.

Hyvä juttu: (kipu)lääkkeet tuotiin aamulla ja dosetissa oli käytännöllisesti koko päivän pillerit.

Että sellainen reissu tämä. Nyt kun tämä kipu vaan helpottaisi ja pitkä haava paranisi.

Kotimatkalla sunnuntaina jäätelö maistui helteessä Elisenbrunnenin jädebaarissa. Kaksi palloa tryffeliä ja yksi pallo Malagaa, joka on jonkinlainen rommirusinavariantti. Nam!