Eonarium Genesis 19.3.2026 Kallion kirkko

Vietin taas pari päivää pääkaupunkiseudulla ja kävimme katsomassa Eonarium Genesis - näytöksen Kallion kirkossa. Alla muutama filkanpätkä. Näitä olisi ollut enemmänkin, mutta Youtube kieltäytyi lataamasta kaikkia. Huomenna sekin onnistuisi. Katsotaan.

Muuten koko reissu oli vähän "persiasta". Kun tulin Pendolinolla takaisin, niin joku äijä horjahti päälleni niin, että reisi on mustana ja muutaman muunkin mustelman sain. Nuo Pendolinot keikkuvat ihan hirveästi ja Pendolino Plus vielä kuulemma pahemmin.

Mutta tämä nyt ei ollut reissun ainoa ja suurin suru ja pahan mielen aiheuttaja.

Mahtava puolen tunnin näytös joka tapauksessa, vaikka muut hommat menivätkin siellä enemmän tai vähemmän pipariksi. Tai ei edes pipariksi.

Laitettiin ruokaa, kukkakaaligratiinia erään miespuolisen ystäväni luona. Ainahan se onnistuu ihan näppituntumalla, minähän olen vanha keittokirjailija. Tämä oli sitten poikkeuksellisen hyvää.

Tänään sama homma kotona Turussa. Ei tullut samanlaista. Ruokaa pitää laittaa rakkaudella ja mielellään rakkaille. Enkä se ole minä itse se kohde.

Mukavaa alkavaa viikkoa.

Miksi Agatha Christie tiesi niin paljon myrkyistä?

Jokainen on varmaan jossain vaiheessa elämäänsä tutustunut Agatha Christien kirjalliseen tuotantoon joko kirjojen tai TV-dramatisointien kautta. Mutta oletko koskaan miettinyt, miksi hänen tuotoksissaan niin usein käytettiin myrkkyjä surmaamaan uhrit? Kemianmediassa oli tästä taannoin juttua.

Olin jo aiemmin kirjoittanut tästä aiheesta postausaihion tänne (alla), mutta en sitä sitten vielä julkaissut. Toisaalta, onhan tässä blogissa jaarituksia niin monelta elämän osa-alueelta, niin miksei tämäkin aihe mukaan mahtuisi. Kemianmedian jutun löytää täältä, ja vaikka se ei olekaan toiminut suoraan lähdeaineistona allaolevalle, se ehkä täydentää tätä allaolevaa, aiemmin kirjoitettua omalta osaltaan. 

Agatha Christie. Kuvakaappaus novelsuspects.com

Kathryn Harkup, entinen brittiläinen kemisti, ja nykyinen tiedekirjailija on kirjoittanut aiheesta kirjan nimeltä "A is for Arsenic: The Poisons of Agatha Christie". Kirja julkaistiin kymmenisen vuotta sitten, mutta tietääkseni siitä ei ole suomennosta (korjatkaa, jos olen väärässä!). Hänen mukaansa Christien 66:ssa murhamysteerissä myrkky oli yli 30 hahmon kuolinsyy.

Christien kokemus tappavista aineista juontui tosielämän hänen omiin kokemuksiinsa. Hän syntyi Torquayn merenrantakaupungissa Englannissa 15. syyskuuta vuonna 1890. Sittemmin hän työskenteli vapaaehtoisena sairaanhoitajana ensimmäisen maailmansodan aikana ja hänet sijoitettiin sairaalan apteekkiin läpäistyään kurssit apteekkarin avustajaksi. Reseptit laadittiin noina päivinä käsin, joten Christie tutustui perusteellisesti erilaisten lääkkeiden annostukseen.

Christiellä oli onni opiskella sellaisen apteekkarin johdolla, joka oli kuin suoraan dekkarin sivuilta. Omaelämäkerrassaan hän kirjoittaa, että apteekkari näytti hänelle kerran taskussaan kurare-nimistä kasviuutetta, joka tappoi aiheuttamalla halvauksen ja tukehtumisen. Christie kertoo hänen kantaneen sitä mukanaan, koska se saa hänet tuntemaan olonsa voimakkaaksi.

Apteekkari esiintyi myöhemmin myös fiktiivisessä muodossa, eli hahmona Christien vuoden 1961 romaanissa Hallavan hevosen majatalo. Tosielämässä Christie on kuitenkin saattanut käyttää myrkyllisten aineiden tuntemustaan ​​estääkseen apteekkaria tappamasta ihmisiä, vaikkakin tahattomasti. Harkupin kirjassa kerrotaan kuulemma, että apteekkari kerran tietämättään valmisti erän peräpuikkoja, joissa oli kymmenen kertaa enemmän lääkettä kuin niiden oli tarkoitus sisältää. Christie ei ollut asemassa korjaamaan hänen virhettään, sen sijaan hän teeskenteli kompastuvansa ja kaatoi peräpuikot lattialle, jossa hän tallasi ne. Pyydettyään vuolaasti anteeksi ja siivottuaan sotkun hän teki uuden erän, mutta tällä kertaa oikeilla mittasuhteilla.

Peräpuikot olisivat tietenkin olleet hankala valinta murha-aseeksi, luulen. Christien juonet perustuivat enemmänkin aineisiin, joita voitiin liuottaa johonkin, mitä brittiläinen murhan uhri saattaisi syödä tai juoda. Kirjailija ja farmakologian professori Michael Gerald luetteloi Christien suosikkimyrkyt ja niiden tehokkaimmat käyttötavat vuonna 1993 julkaistussa kirjassaan "The Poisonous Pen of Agatha Christie" (lue lisää tästä tuosta edellä linkkaamastani Kemianmerdian artikkelista). Esimerkiksi arseenitrioksidi sopii hyvin peribrittiläisen teen kanssa, koska edes 20 kertaa tappavaa annosta ei voi maistaa teekupillisessa. Taksiini taas on liian kitkerää jäädäkseen huomaamatta teessä, mutta sekoittuu hyvin marmeladiin.

Kerran todellinen tappaja käytti hyväkseen yhtä hänen kuvitteellisista sekoituksistaan. 1970-luvun alussa brittiläinen tehtaan työntekijä nimeltä Graham Frederick Young tappoi kaksi työtoveriaan annostelemalla heidän kahviinsa ja teehensä talliumia, joka on mautonta, liukenevaa ja erittäin myrkyllistä ainetta, jota ei ollut koskaan ennen käytetty myrkkynä ihmisille Britanniassa, TIME-lehden mukaan. Se oli kuitenkin ollut murha-ase elokuvassa Hallavan hevosen majatalossa. 

Toisin kuin Christien kuvitteelliset roistot, Youngia oli helppo syyttää ilman Christien sankareitten superetsivätaitoja. Kun poliisi tutki hänen taloaan, he löysivät tuon TIME-lehden vuoden 1972 artikkelin mukaan tarpeeksi talliumia apteekin pitämiseksi toiminnassa kokonaisen kuukauden ajan. Mutta hän kilpaili kylmäverisyydessä Christien synkimpien hahmojen kanssa. 

Kävi ilmi, että Young oli niin taitava myrkkyjen kanssa, että hän tiesi tarkalleen, minkä annoksen kullekin hänen uhrilleen piti antaa hidastaakseen heidän kuolemaansa ja peittääkseen syyn. Hän jopa piti päiväkirjaa, jossa hän kertoi yksityiskohtaisesti työtovereilleen tekemistään "kokeista", joissa jokainen uhri tunnistettiin aakkosten kirjaimella. Tyypillinen merkintä: "J: pidän häntä ystävänäni, joten se ei tule kysymykseen." Myöhemmin J sai myrkkyä teessään joka tapauksessa.

Tuossa Kemianmedian artikkelissa on tosiaan tästä lisää, noinniinkuin viikonloppulukemiseksi, eli mukavaa viikonloppua!

Joskus jopa kosmeettinen tuotekin saa kulttuurillista tunnustusta

Tiesittekö muuten, että viime joulukuussa 2025 kajal (kohl) nostettiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listoille? Eikä se ole ainoa kosmeettinen tuote tuolla listalla, sitä jo aiemmin ihon ja hiusten värjäämiseen käytettävä henna pääsi listoille joulukuussa 2024. Hennasta vielä sen verran, että tässä tapauksessa ei pelkästää lopputulos (esimerkiksi käsien koristelut) ole "se juttu" tällä listalla, vaan itse sen valmistusprosessi lehdistä värjääväksi tahnaksi on osa maailmanperintökohteeksi nimitystä

Hennakoristeltuja käsiä. Photo by Vitaliy Lyubezhanin on Unsplash

Kajal on paljon enemmän kuin pelkkä kauneustuote: se on tapa, perinne ja ilmaisumuoto. Sen käyttö juontuu tuhansien vuosien taa muitaisessa Egyptissä ja yleensäkin Lähi-Idässä. (lue lisää Wikipediasta)

Arabialaisille kajal on sekä käsityötaito että sosiaalinen käytäntö, joka on olennainen osa beduiini- ja nomadiheimojen sekä arabialueen maaseutu-, suomaa- ja kalastajayhteisöjen elämäntapaa. Kajal on hienoa mustaa jauhetta, jota kaikki sukupuolet käyttävät silmänrajauskynänä. Se toimii paitsi kosmeettisena tuotteena myös suojana tuulelta, hiekalta ja auringonvalolta. Se on osa jokapäiväistä elämää, juhlia ja uskonnollisia rituaaleja, ja se valmistetaan luonnollisista ainesosista, jotka saattavat vaihdella paikallisten olosuhteiden ja elämäntapojen mukaan. 

Kajal valmistetaan joko kotona tai kokoontumisissa, pääasiassa naisten toimesta, ja he välittävät siihen liittyvän tietämyksen ja taidot tyttärilleen ja tyttärentyttärilleen. Arabialaista kajalia säilytetään tyypillisesti koristeellisissa astioissa, joita kutsutaan makhala:ksi. Ne periytyvät usein sukupolvelta toiselle perheen perintökalleuksina. 

Kajalilla rajatut silmät toimivat myös vahvana naisellisen ilmaisun muotona, erityisesti yhteiskunnissa, joissa vain silmät ovat näkyvissä traditionaalisen kasvojen peittämisen vuoksi.

Perinteisesti kajalin käyttöä pidettiin Lähi-Idässä merkkinä koskeasta statuksesta ja uskottiin, että se karkoittaa myös pahoja henkiä ja suojaa pahalta silmältä.

Periteisesti kajal tehdään jauhamalla luonnonmineraaleja, useimmiten galenaa (lyijysulfidia) hienoksi jauheeksi, joka sekoitetaan poltettujen aineiden, kuten puuhiilen, noen ja mantelinkuorten sekä öljyjen kanssa. Vaikka sitä on perinteisesti käytetty silmäluomien rajaamiseen ja auringolta suojautumiseen, sen korkea lyijypitoisuus saattaa aiheuttaa lyijymyrkytyksen, minkä vuoksi monet terveysjärjestöt varoittavat sen käytöstä.

Onneksi nykyään on synteettisiäkin vaihtoehtoja kynämuodossa.

Maanantain pohdintoja

Tein juuri lounasta. Jauhemaksapihvi suppilovahverokastikkeella seuranaan salaatti ja peruna-palsternakkamuusia (viimeksimainittu oli einestuote, mutta ihan hyvä sellainen).

Kokatessa on hyvä vaipua omien ajatustensa flow'hun, joka tosin joskus aiheuttaa karrelle palanutta ruokaa, mutta nyt ei käynyt niin.

Mietin vaan tuota viime vuotta, joka oli todella vaikea. Voiko siitä edes puhua nyt menneessä aikamuodossa? Tuntuu vaan, että olin koko ajan menossa jonnekin tai tulossa jostakin, enkä koskaan oikein päässyt mihinkään. Paitsi, että tulin takaisin Suomeen, mutta sitten tuon kuolemantapauksen jälkeen ei oikein ole voimia muuhun ollutkaan.

Tuossa hellan ääressä putkahti mieleen niinkin triviaali asia, että onhan minulla toki ollut elämää ennen tuota kuollutta miesystävääkin. Kauanpa tämänkin tajuaminen kesti. 

Asian oivaltamista vauhditti myös se, että juttelin eilen pitkästä aikaa vanhan hyvän ystäväni Lauran kanssa. Hän jäi ulkomaille muutettuani "pitämään pystyssä" ennen luotsaamaani maahanmuuttajanaisten suomenopetusryhmää ja sitten puhelumme jälkeen soittikin, että tiistaina olisi opettajien kuukausittainen lounas, pyytääkö hän varaamaan minullekin paikan? Tottakai, menen ilahtuneena mukaan, tarkoitus olikin jossain vaiheessa palata takaisin vapaaehtoistyön pariin.

Tämän lisäksi olen Punaisen Ristin koulutettu kansainvälisten humanitääristen oikeuksien luennoitsija. Siis tämä tarkoittaa sitä, että sodallakin on säännöt. Tai ainakin pitäisi olla. Aihe lienee tänä päivänä aktuaalisempi kuin juuri koskaan ennen.

Elämä täytyisi saada uusille urille (tai vanhoille raiteilleen), mutta toisaalta en haluaisi hajottaa itseäni. Muutossa riittää vielä tekemistä, ja se on osa surutyötäkin.

Eipä silti, onhan tässä viime aikoina jotakin hyvin sydäntälämmittävääkin tapahtunut. Enkä enää niin hirveästi ajattele (harmittele) sitä, että en jäänyt Saksaan. Tai välttämättä hingu koko ajan jonnekin pois.

Toki Keski-Euroopalla on omat hyvät puolensa. Ja Saksalla omat huononsa. Tällä hetkellä pinnaa kiristää, etten ole pyytämällä ja rukoilemallakaan saanut kaikkia niitä papereita, jotka tarvitsen veroilmoitustani varten.  Irlannissa oli vain kaksi verokynnystä, ja ellei ollut perhettä (kuten minulla ei ole), ei sinne sitten oikein verovähennyksiä mistään voinut taikoa, eli käytännössä minulla meni verotus sen korkeamman tulokynnyksen mukaan ja se oli siinä. Saksan verotus on monimutkaisempi ja Sveitsissä se vasta sitten sitä olikin.

Muutamia muitakin paperiasioita entisten kotimaitteni suuntaan pitäisi hoidella. Irlannissa onneksi oli (tai on) kaikki varsin digitalisoitunutta, ja esimerkiksi eläkerahastoani voin koska tahansa katsella online ja sen sijoittamisesta päättää. Sen nostaminen ei ole vielä ajankohtaista, mutta onhan se kiinnostavaa nähdä, mitä siellä tapahtuu.

Mutta nyt on jälkkärin aika, joka tässä tapauksessa on kylmä latte macchiato ja kevyttä omena-kanelirahkaa. Lounas oli aika täyttävä.

Oikein mukavaa alkanutta viikkoa!