TV:stä tuli tänään hyvä dokumentti sveitsiläisestä Dignitas-klinikasta, joka avustaa armokuolemassa, koska Sveitsissä on laissa porsaanreikä, jonka mukaan se ei ole rikos (toisen alan klinikan nimi on osuvasti Exit). Periaatteessa kuka tahansa voi avustaa armokuolemassa, kunhan teko on pyyteetön, eli avustaja ei hyödy tai tavoittele mitään hyötyä itselleen.
Sveitsin lisäksi vain Belgia, Luxemburg ja Hollanti sallivat armokuoleman. Jokin aika tuli toinen, hollantilainen dokumentti aiheesta. Siinä, kuten tämänpäiväisessäkin dokumentissa kuvattiin prosessia hyvinkin järkevästi.
Näissä kaikissa maissa on lääkärin seuranta ennen valittua kuolinpäivää. Sveitsissä seuranta-ajan kanssa ollaan joustavia varsinkin niissä tilanteissa, joissa potilas alkaa olla huonossa kunnossa. Muissa maissa seuranta-aika on yleensä 1/2 vuotta, jossa ajassa varmistetaan se, että potilas on todellakin sairas ja kärsii tilanteestaan siinä määrässä, että on katsonut armokuoleman paremmaksi vaihtoehdoksi.
Minä en sitten mitenkään ymmärrä, miksi muissa maissa suhtaudutaan eutanasiaan niin nihkeästi. Sitä tuntuvat vastustavan äänekkäimmin ne, joilla ei ole minkäänlaista henkilökohtaista kokemusta siitä, mitä tuntuu elää kuolemaa odottaen, epämukavasti ja kärsien jatkuvista kivuista.
Tämänpäiväisessä dokumentissa kerrottiin erään ranskalaispariskunnan nuoren pojan tarina. Pojalla oli liikuntavamma, joka paheni ja paheni ja hän oli pyytänyt vanhempiaan järjestämään hänelle armokuoleman siinä vaiheessa kun liikkuminen ei enää olisi sujunut. Vanhemmat kieltäytyivät. Poika tappoi itse itsensä lääkkeillä ja alkoholilla, ja oli kärsinyt kuollessaan (tukehtunut omaan oksennukseensa). Tähänkö asti pitää mennä? Eikö olisi ollut kuitenkin parempi tehdä se kivuttomasti ja läheisten läsnäollessa ja siunauksella, niin surullista kuin se omaisille olisikin?
Minusta tarina oli aika karmaiseva.
Nykyään on kuitenkin mahdollisuus hoitotahdon ilmaisuun kirjallisesti jo henkilön eläessä, ja se on sentään inhimillinen askel parempaan. Luin Dignitas-klinikan sivuja ja löysin sieltä todella hyvän mallin. Jokainen voi lukea tuon läpi ja miettiä, mitä itse haluaisi oman elämänsä ollessa päättymässä.
Kuten joku dokkarissa totesi: "Ei abortin laillistaminenkaan synnyttänyt (ehkäisymenetelmien poisjättöä ja) ryntäystä tekemään aborttia, joten tuskin eutanasian laillistaminenkaan aiheuttaa mitään suurempia ryntäyksiä kuolemaan."
Blogi terveydestä, terveellisestä ruoasta, kosmetiikasta, luontaistuotteista ja yleensä maailmanmenosta aikuisen naisen silmin nähtynä. Kaksi kierrosta syövän sairastelua värittää elämääni ja kolmas jäi pysyväksi riesaksi, joskaan siitä ei ole sen kummemmin ollut vaivaa. Taustaltani olen pitkän linjan lääketutkimusammattilainen, ja ruodin postauksissa mm. kosmetiikan ja luontaistuotteiden ainesosia ja tehoa omien käyttökokemusten ohella.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eutanasia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eutanasia. Näytä kaikki tekstit
torstai 5. heinäkuuta 2012
torstai 12. huhtikuuta 2012
Kuolema
Viikolla tuli soitto paikallisesta syopayhdistyksesta: Kysyivat, olisinko halukas toimimaan saattohoitopotilaiden tukihenkilona. Mitenkaan eparoimatta vastasin kylla. Kuulemma kukaan tukihenkilokurssille tuleva ei ollut halukas. Ymmarran kylla, se on rankkaa. Nain entisessa elamassani liaisonpsykiatrialla olleena voin sanoa. Minulle se oli myos palkitsevaa, omalla tavallaan.
Oma suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut naitten syopien myota. Tarkeimpana pidan asian suhteen jonkinlaista "itsemaaraamisoikeutta". Selitanpa hiukan... Isallani oli Parkinsonin tauti, ja loppuaikana, hanen oltuaan (hyvassa, mielestani) laitoshoidossa jo monta vuotta, han menetti nakonsa ja liikkumiskykynsa. Se oli varmaankin todella masentavaa miehelle, joka oli aina ollut aktiivinen kaikissa asioissa.
Sitten han lakkasi syomasta. Silloin jo arvasin, etta loppu on lahella. Tama tapahtui loppuvuodesta, edellisen kerran han oli ollut kotona paasiaisena, ja oikein hankala olikin silloin. Minullakin oli kaamit palaa. Itsepainen kun olen, ihan niinkuin isani, joka kieltaytyi lahtemasta takaisin hoitopaikkaansa. Mina olin myos lahdossa omaan kotiini takaisin, ja tiesin, ettei aiti ison miehen kanssa yksin kotona parjaa.
Niinpa se sitten tapahtui: Jouluna keuhkokuume ja kuolema Tapaninpaivan aamuna. Tottakai mina surin, mutta olin myos helpottunut. Nain isakin olisi sen halunnut. On noyryyttavaa olla toisten armoilla. Nuorin sisareni raivosi: isa olisi ollut pidettava hengissa kaikin keinoin, hanen mielestaan. Letkuruokinnassa ja elvytettava! Mina katselin sita kiukkua hammastyneena. Kaikkensahan siella oli tehty, etta isan vanhuus olisi elamisen arvoista. Omahoitajaansakin han leikillisesti tituleerasi "kakkosvaimokseen" (tama hoitaja pistikin isaa joskus jarjestykseen, kun hanella oli kiukunpuuskia, purikin hoitajaansa kerran, josta minakin hanta siella kaydessani laksytin). Me pidimme huolen, etta isalla oli aina pullo konjakkia varastossa, ja hoitajat antoivat hanelle aina yomyssyksi lasillisen. Muutaman kerran han hymysuin kertoi meille, etta oli huijannut joltain hoitajaoppilaalta useammankin kuin yhden.
Laitos, niin ei se tietenkaan ole sama kuin koti, mutta ainakin isan vanhainkoti oli siita paremmasta paasta. Olin itsekin positiivisesti yllattynyt.
Olen edelleen sita mielta, etta isan paatos olla syomatta ja olla pelkastaan petipotilaana johti hanen kuolemaansa. Tietoisesti. Ja sita pitaa kunnioittaa.
Kummitatini, isan nuorempi sisar, kuoli syopaan suhteellisen nuorena, hiukan yli viisikymppisena. Mina olin silloin alta kolmikymppinen. Hanella oli syopa levinnyt selkarankaan ja maksaan, eli han siis eli terminaalivaiheessa loppujen lopuksi. Kavin hanta katsomassa sairaalassa, ja han kylla sairaanhoitajana itsekin ymmarsi tilansa vakavuuden. Jalkeenpain olen ajatellut, etta han varmaan karsi suunnattomista kivuista.
Onko kuolema siis valttamatta niin paha asia? Surullinen tietysti, ja hyppy tuntemattomaan.
Olen eutanasian kannattaja, ja on lohdullista tietaa, etta Sveitsista loytyy Dignitas-klinikka, jossa sen asian voi hoitaa. Omasta tahdostaan, ja arvokkaasti. Jokaisella ihmisella on oikeus arvokkaaseen elamaan ja arvokkaaseen kuolemaan. Omasta tahdostaan.
Oma suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut naitten syopien myota. Tarkeimpana pidan asian suhteen jonkinlaista "itsemaaraamisoikeutta". Selitanpa hiukan... Isallani oli Parkinsonin tauti, ja loppuaikana, hanen oltuaan (hyvassa, mielestani) laitoshoidossa jo monta vuotta, han menetti nakonsa ja liikkumiskykynsa. Se oli varmaankin todella masentavaa miehelle, joka oli aina ollut aktiivinen kaikissa asioissa.
Sitten han lakkasi syomasta. Silloin jo arvasin, etta loppu on lahella. Tama tapahtui loppuvuodesta, edellisen kerran han oli ollut kotona paasiaisena, ja oikein hankala olikin silloin. Minullakin oli kaamit palaa. Itsepainen kun olen, ihan niinkuin isani, joka kieltaytyi lahtemasta takaisin hoitopaikkaansa. Mina olin myos lahdossa omaan kotiini takaisin, ja tiesin, ettei aiti ison miehen kanssa yksin kotona parjaa.
Niinpa se sitten tapahtui: Jouluna keuhkokuume ja kuolema Tapaninpaivan aamuna. Tottakai mina surin, mutta olin myos helpottunut. Nain isakin olisi sen halunnut. On noyryyttavaa olla toisten armoilla. Nuorin sisareni raivosi: isa olisi ollut pidettava hengissa kaikin keinoin, hanen mielestaan. Letkuruokinnassa ja elvytettava! Mina katselin sita kiukkua hammastyneena. Kaikkensahan siella oli tehty, etta isan vanhuus olisi elamisen arvoista. Omahoitajaansakin han leikillisesti tituleerasi "kakkosvaimokseen" (tama hoitaja pistikin isaa joskus jarjestykseen, kun hanella oli kiukunpuuskia, purikin hoitajaansa kerran, josta minakin hanta siella kaydessani laksytin). Me pidimme huolen, etta isalla oli aina pullo konjakkia varastossa, ja hoitajat antoivat hanelle aina yomyssyksi lasillisen. Muutaman kerran han hymysuin kertoi meille, etta oli huijannut joltain hoitajaoppilaalta useammankin kuin yhden.
Laitos, niin ei se tietenkaan ole sama kuin koti, mutta ainakin isan vanhainkoti oli siita paremmasta paasta. Olin itsekin positiivisesti yllattynyt.
Olen edelleen sita mielta, etta isan paatos olla syomatta ja olla pelkastaan petipotilaana johti hanen kuolemaansa. Tietoisesti. Ja sita pitaa kunnioittaa.
Kummitatini, isan nuorempi sisar, kuoli syopaan suhteellisen nuorena, hiukan yli viisikymppisena. Mina olin silloin alta kolmikymppinen. Hanella oli syopa levinnyt selkarankaan ja maksaan, eli han siis eli terminaalivaiheessa loppujen lopuksi. Kavin hanta katsomassa sairaalassa, ja han kylla sairaanhoitajana itsekin ymmarsi tilansa vakavuuden. Jalkeenpain olen ajatellut, etta han varmaan karsi suunnattomista kivuista.
Onko kuolema siis valttamatta niin paha asia? Surullinen tietysti, ja hyppy tuntemattomaan.
Olen eutanasian kannattaja, ja on lohdullista tietaa, etta Sveitsista loytyy Dignitas-klinikka, jossa sen asian voi hoitaa. Omasta tahdostaan, ja arvokkaasti. Jokaisella ihmisella on oikeus arvokkaaseen elamaan ja arvokkaaseen kuolemaan. Omasta tahdostaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)