Ruttuvaari, joka tykkäsi saksalaisista

Omituinen otsikko, mutta mistä tulikaan yht'äkkiä mieleen lapsuudenkotini tiibetintemppelikoira, jonka oikea nimi oli Peurapivon Dolly. Koissulla oli yli 50 eri kutsumanimeä, joista yleisin oli Ruttuvaari, eli tuttavallisemmin Ruttis, koska hän monasti piti rutisevaa ääntä.

Meitä kun oli huushollissa kolme tytärtä niin lemmikit jostain kummasta syystä saivat aina miespuoliset nimet 😂.

Ruttu oli väritykseltään mustavalkoinen, hiukan kuin tämä koira. Kuvat ovat Pixabaysta.

Ruttu oli omipäinen pieni koira, kuten nuo kääpiökoirat yleensä ovat. Hänelle oli aidattu talomme edessä oleva nurmikko, mutta aina se ei riittänyt, vaan muistan useamman kuin yhden kerran lukeneeni kirjaa kesällä parvekkeella, kun havahduin siihen, että kadulla ovat autot pysähtyneen molemmilla kaistoilla ja melkein jo arvasin, mitä on tapahtunut...

Ruttuneiti makaa kadun keskiviivan päällä poikittain.

Koissulle oli ilmeisesti katua ylittäessä yllättäen juolahtanut mieleen, että karkaaminen aitauksesta ja kadun ylitys ei ole sallittua ja niinpä neiti heittäytyi pitkäkseen kadun keskelle.

Pienikin koira voi todella levittäytyä pitkäksi. 

Oltiin taajama-alueella, joten liikenne ei onneksi ollut ihan mahdotonta. 

Kiipesin aidan yli ja totesin, että Ruttuhan se. Kaappasin koiran kainalooni ja anteeksipydellen poistuin paikalta palauttaen koissun aitaukseensa, joka tietty tarkastettiin tapahtuman jälkeen.

Mutta siis ne saksalaiset...

Ruttuahan ei siis olisi saanut saunaan millään keinolla, eikä koissua sinne yritettykään koskaan. Mutta vanhemmillani oli talviasuttava "mökki" (talo) Kuortaneella, ja siinä naapurissa oli Lomarenkaan mökki, jossa oli varsinkin kesäisin saksalaisia, kerralla yleensä noin kolme pariskuntaa.

Näiden naapurien mukaan lähti välillä liki kaikki irtain meidän tontiltamme, mukaanluettuna veneemme ankkuri, joka oli todellakin köysin ja ketjuin kiinni siinä veneessä. 

Näiden saksalaisten pariskuntien suurinta hupia tuntui olevan ryypiskely ja humalassa alastomana juoksentelu saunan ja järven väliä. Kamalalla mekastuksella höystettynä.

Ruttu jostain syystä sitä suuresti rakasti. Kun koiruus hävisi tontilta, me tiesimme aina, mistä hänet voi periä takaisin. Siellä tämä karvapöksy aina kekotti tyytyväisenä naapurimökin saunanlauteilla niiden humalaisten saksalaisten kanssa.

Teini-ikäiselle itselleni koiran noutaminen sieltä oli aina niin nolo juttu. Muistan vieläkin sen häpeän tunteen.

Rutusta on jo aika jättanyt ikuisuus sitten, mutta muisto elää. Hän oli mm. meidän "herätyskellomme", jonka mielestä viikonloppuisinkin piti jonkun nousta kahvia keittämään kello kuusi aamulla. Niin kauan häiriköitiin makuuhuoneen ovien takana, että joku nousi ylös - ja sitten hän meni tietysti itse heti nukkumaan tämän heränneen tyhmän ressukan valmiiksi lämmitettyyn petiin.

Sinnehän ei sitten enää kukaan muu sen jälkeen mahtunutkaan sinä aamuna.