Vanhassa Atlas Obscurassa oli aikamoinen artikkeli viktoriaanisen ajan myrkyllisestä kauneudenhoidosta. Referoin sitä hiukan alle.
*****
Lasi- ja metallipullot piiloutuvat tiiviisti koteloon odottaen naisen päivittäistä rituaalia. Hän ottaa ammoniakkipullon ja pesee sillä kasvonsa, ja laittaa varovasti pullon herkän lasitulpan takaisin. Seuraavaksi hän kastaa sormenpäänsä toilettipöydällä oleviin voiteisiin ja puutereihin, kurkottaen kohti kirkkaanvalkoista, lyijypitoista maalia, jota hän hellävaraisesti sivelee kasvoilleen. On tärkeää välttää hymyilemistä; maali kovettuu, ja kaikki tunteet ja ilmeet saavat sen epäviehättävästi halkeilemaan.
Viktoriaanisessa Englannissa naiset aloittivat päivittäiset kauneusrutiininsa näillä tavoilla. Valitettavasti aikakauden kosmetiikkaa vleimasivat syövyttävät kemikaalit, jotka saattoivat aiheuttaa myös fyysistä riippuvuutta. Ja kuten nykyäänkin, neuvot siitä, miten, jos ja milloin näitä hoitoja käytetään, tulivat aikakauden suosituimmista kauneuspalstoista.
Yksi tällainen Harper's Bazaar -lehden palsta oli nimeltään "The Ugly Girl Papers": Tai paremminkin "Hints for the Toilet". Sen kirjoitti rouva S.D. Powers, aikansa kauneusasiantuntija, ja siitä tuli niin suosittu, että se julkaistiin uudelleen antologiana vuonna 1874. ”Ruman tytön papereissa” on sellaisen viisaan tädin sävy, jolla on loputtomasti neuvoja kauneusongelmien ratkaisemiseen.
Yhdessä luvussa Powers kysyy: ”Onko olemassa toivottoman arkipäiväistä naista?” Se on retorinen kysymys, ja aikakauden lukijat olisivat tienneet kirjailijan vakaan uskomuksen, että keskivertonaisesta voi tulla ”viehättävä” vain muutamalla pukeutumis- ja meikkikorjauksella. Powers arvosti kuitenkin meikin hienovaraisuutta ja muistutti aina huolellisesti diskreetistä puuterin ja poskipunan käytöstä.
Powersin mukaan naisten kauneus oli hienostunut, taitava ja puolisalainen suoritus. ”Kaikki tietävät, että ne ovat keinotekoista, ja hyväksyvät ne sellaisina, kuten teatterin pastillit”, hän kirjoitti.
Viktoriaaniset kauneusihanteet olivat odotetusti kalpeuden pakkomielteisiä: yläluokan valkoiset naiset tavoittelivat entistä valkoisempaa ihoa, mikä symboloi sitä, että heidän etuoikeutensa ei koskaan pakottanut heitä työskentelemään auringossa. ”Koko asiassa oli kyse siitä, miten ihosta voi tehdä läpikuultavamman”, sanoo artikkelissa Alexis Karl, parfymööri ja luennoitsija, joka on tutkinut laajasti viktoriaanista kosmetiikkaa.
1800-luvulla oli kaksi vallitsevaa meikkityyliä: ”luonnollinen” ja ”maalattu”. ”Luonnollisen” ihonhoidon ihanteet loihtivat mieleen ”englantilaisen ruusun”; terveen kauniin naisen, jolla oli hyvät moraalit, mutta Karl huomauttaa, että ”toki silloin jo ymmärrettiin, että keinotekoisuutta oli paljon meneillään”. ”Maalattua” kauneusrutiinia pidettiin hieman rohkeana; nämä naiset eivät peitelleet keinotekoisuuttaan eivätkä haluaan olla kauniita.
Samalla tavalla kuin nykyinen ”meikitön meikki” -trendi, luonnollinen ulkonäkö saavutettiin usein luonnottomilla valmisteilla, joista monet olivat kotitekoisia. Nykyaikaiset kauneuskäytännöt kumoavat nykyisten ihanteiden juuret: Powers ehdottaa 1800-luvun kemialliseksi kuorinnaksi Taraxacum-nimistä kemikaalia, jonka mukaan ”kompressi toimii kuin lievä mutta huomaamaton rakkula ja jättää uuden ihon, pehmeän kuin vauvan pylly”.
Jotta kasvot pysyisivät raikkaina, hän neuvoo levittämään kasvoille oopiumia yön yli ja pesemään ne sitten reippaasti ammoniakilla aamulla. Harvakulmaisille ja -ripsisille naisille suositeltiin usein elohopeaa yöksi silmävoiteeksi, mikä poisti tarpeen käyttää paksua meikkiä. ”Kuolemansairaan ulkonäkö oli erittäin haluttu: nainen, jolla oli vetiset silmät ja kalpea iho, mikä tietenkin oli peräisin kuolevan ruumiin tuskista”, Karl sanoo.
Saadakseen tämän lähes kuolemaa muistuttavan ilmeen naiset puristavat silmiinsä muutaman tipan sitrusmehua tai hajuvettä tai ottavat belladonna-tippoja, jotka kestivät pidempään, mutta aiheuttivat myös sokeutta. Vaaleaa ihoa suojattiin hunnuilla, käsineillä ja aurinkovarjoilla, mutta siihen vaikuttavia aineita sai myös ostaa. Sears & Roebuck myi suosittua tuotetta nimeltä Dr. Rose’s Arsenic Complexion Wafers, jotka olivat juuri sitä, mitä nimikin sanoo – pieniä valkoisia liitulevyjä, jotka oli rikastettu arsenikilla naisten nakerrettavaksi. Niitä mainostettiin erityisesti "täysin vaarattomiksi".
Arsenikki, maankuoresta löytyvä luonnollinen metalloidi, on erittäin myrkyllinen yhdiste, jota voi sietää jonkin aikaa pieninä määrinä syötynä (arsenikkia on joskus käytetty pieninä määrinä lääketieteessä). Pitkäaikainen altistuminen on kuitenkin erittäin epämiellyttävää, eli hermosto- ja munuaisvaurioita, hiustenlähtöä, silmien sidekalvotulehdusta ja arseenikeratoosiksi kutsutut kasvaimet saattavat vaivata koko kehoa yhdessä vitiligon kanssa, joka aiheuttaa pigmentin menetystä ihossa. Arsenikkia, josta tuli riippuvuutta aiheuttavaa ihmisen sietokyvyn kasvaessa, käytettiin mahdollisimman monessa muodossa.
Viktoriaaninen näyttelijä ja kauneuskirjailija Lola Montez kirjoitti kirjassaan The Arts of Beauty siitä, kuinka Böömin (joka nykyään osa Tšekin tasavaltaa) naiset kylpivät säännöllisesti arsenikkilähteissä, ”jotka antoivat heidän iholleen läpinäkyvän valkoisen sävyn”. Hän varoitti myös hinnasta: ”Kun he tottuvat tähän tapaan, heidän on pakko jatkaa sitä loppuelämänsä, tai kuolema seuraa pian.”
Vaikka kauneuteen liittyviä kuolemia ei aina raportoitu arsenikkimyrkytyksenä, viktoriaanisen ajan naiset tiesivät arsenikin olevan myrkyllistä tai riippuvuutta aiheuttavaa. Ei ollut harvinaista, että aikakauden murhaajat käyttivät sitä myrkkynä, ja 1800-luvun lopulla arsenikin tiedettiin olevan vaarallinen ainesosa väriaineissa ja tapeteissa. Arsenikin käyttöä pieninä määrinä ihon vaalentamiseen pidettiin kuitenkin. niin tehokkaana, että sitä jatkettiin vuosikymmeniä.
Vaikka "luonnolliseen" ulkonäköön tähtäävät ihonhoitotuotteet olivat vaarallisia, maalatut naiset eivät olleet juurikaan paremmassa asemassa. Näitä tuotteita käyttäneet naiset peittivät kasvonsa ja käsivartensa valkoisilla maaleilla peittääkseen luonnollisen ihonsävynsä ja jäljitelläkseen erittäin kalpeaa ihoa. Nämä tuotteet oli valmistettu lyijystä, joka on syövyttävää – mitä enemmän tällaista maalia käytti, sitä enemmän sitä piti käyttää seuraavalla kerralla peittääkseen vaurioituneen ihon. Vermillion, jota joskus kutsutaan "punaiseksi elohopeaksi", oli tunnettu myös myrkky ja huulipuna. Vermilion on kirkas, orenssinpunainen väri ja historiallinen meikkipigmentti. Sitä saadaan luonnosta cinaberi-mineraalista eli elohopealsulfidista.
Monet neuvonantajat, mukaan lukien Montez, vihasivat valkoista ihomaalia, cerusea. "Jos Saatana on koskaan ollut suoranaisesti saanut naisen pilaamaan tai vääristämään omaa kauneuttaan, sen on täytynyt olla houkuttelemalla häntä käyttämään tällaisia maaleja", Montez julisti.
Sargentin kuuluisassa muotokuvassa ”Madame X” mustassa mekossa kuvattua maalattua naista, Virginie Gautreauta, ihailtiin ja vihattiin hänen ruumiinmaisen ihonsa aistillisuuden vuoksi. ”Madame X maalasi indigovärillä suonia käsivarsiinsa, emalin päälle. Hän oli erittäin taitava – nämä naiset olivat kirjaimellisesti eläviä taideteoksia”, Karl sanoo.
Cerusella valkoiseksi maalattujen naisten oli pidettävä kasvonsa lähes tunteettomina, jotta maali ei halkeilisi. Karlin mukaan he tekivät harkitun päätöksen maalata mieluummin kuin käyttää "luonnollisia" kosmetiikkamenetelmiä, joita käytettiin kotona. Kun aloitti cerusen käytön, kaikki tiesivät sen, eikä sosiaalisessa mielessä voinut koskaan siirtyä luonnolliseen ulkonäköön.
Kokoelmana luettuna kauneusaiheiset kolumnit, kuten "The Ugly Girl Papers", tuntuvat oudosti ristiriitaisilta. Yhdessä kohdassa Powers väittää, että "ammoniakki on terveellisin ja tehokkain stimulantti hiusten kasvulle", ja toisessa painottaa, että ei-toivottujen karvojen poistamiseen tarvitaan vain huolellinen ammoniakin levitys ihoalueelle.
Nuoruuden viehätystä korostettiin, kunnes Powers itse ikääntyi ja alkoi puhua harmaiden hiusten kauneudesta. Yllättävän moni näistä neuvoista on verrattavissa nykypäivän kauneus- ja terveyspalstoihin, kuten terveellinen ruokavalio, kunnossa pysyminen sekä mielenterveyden ja itsetunnon kehittäminen. Samaan aikaan mikään edellä mainituista ei ollut monien kauneusasiantuntijoiden silmissä tuolloin valinnainen elämäntapavalinta, vaan sana "velvollisuus" esiintyy näillä palstoilla usein.
Nykyajan kuluttajat toki kuvittelevat olevansa fiksumpia kuin viktoriaaniset, ja parannuksia on todellakin tapahtunut. Ainesosaluettelot ovat nykyään laillinen välttämättömyys, ja nykyajan meikkikäyttäjät suhtautuvat meikkaamiseen tietoisena itseilmaisun ja luovuuden keinona pikemminkin kuin velvollisuutena.
Jossain mielessä on kuitenkin vaikea olla huomaamatta yhtäläisyyksiä blogien ja vlogien jakamiin nykyajan kauneusvinkkeihin sekä mahdollisesti riskialttiisiin hoitoihin, joiden suosio ja hypetys vaihtelevat. ”Se on vähän kuin ihmiset sanoisivat: ’Voi, Botox silmillesi ei luultavasti ole hyvä’, kun taas toiset sanovat: ’Mutta hän näyttää nyt niin hyvältä!’”, Karl sanoo. ”Kuinka pitkälle olemme siis todella päässeet?”
Lähde: Atlas Obscura 17.12.2015
*****
City-lehdessä oli muuten myös mielenkiintoinen kirjoitus kuvaillen sitä, kuinka viktoriaanisen ajan naiselle oli sopimatonta tarjota viiniä.Oopiumis sen sijaan sopi kyllä tarjoilla. Artikkelin voi lukea täältä.
,_John_Singer_Sargent,_1884_(unfree_frame_crop).jpg){kind=link}