Hautajaiset

Hautajaiset olivat eilen. Edellisenä yönä en juurikaan nukkunut, koska tiesin, että tuleva päivä olisi todella musertava.

Kuten se olikin. En tosin pyörtynyt arkun ääreen, mutta sen tulipunaisen ruusun korttia en pystynyt lukemaan. Olin kirjoittanut siihen enemmänkin kuin sen, että "kiitos yhteisistä vuosistamme", mikä oli sitten ainoa, jonka sain vaivoin kyynelten lomassa puristettua itsestäni ulos.

Rakkaani kutsui aina minua sydänkävykseen, ja sitä hän oli aina myös minulle.

Minun pitkävartinen, tulipunainen ruusuni pilkottaa tuolla pääpuolessa muiden kukkien takana.

Hautajaiset olivat pienet - kuten vainaja olisi varmastikin itse toivonutkin. Hän oli mies, joka ei ikinä tehnyt itsestään suurta numeroa. Kiltti ja hiljainen tyyppi, joka aina sanoi, että hän "vaikenee kaikilla kielillä". Tästä nyt tietty voi saada hiukan väärän käsityksen... 

Hän oli hyvin koulutettu insinöörismies, joka oli nähnyt paljon maailmaa, tehnyt kv. töitä, pääosin omassa firmassaan, ja hän puhui useaa kieltä sujuvasti. Seurassa hän oli aina herrasmies ja vaikka hän olikin hiljainen, hän kyllä seurusteli ihmisten, vieraittenkin kanssa kohteliaasti - ei siis ollut seurassakaan mikään jöröttäjä, vaan kiinnostunut kaikenlaisista asioista. Se, ja hyvä huumorintaju hitsasi meitä yhteen. Sekä kiinnostus nähdä maailmaa.

Muistotilaisuus oli eräässä ravintolassa. Siellä tarjoiltiin kahta lajia salaattia (caesar- ja jonkinlainen kreikkalainen salaatti), pääruokana oli uunilohta, höyrytettyjä porkkanatikkuja ja kermaperunoita. Tätä ruokaa mies aina laittoi suuremmalle porukalle, mm. lastensa perheille, kun he tulivat käymään. Leipää, kotikaljaa ja vettä. Minä olin kustantanut (vanhemman tyttären pyynnöstä) cokikset, joista mies myös elinaikanaan kovin piti (hän ei käyttänyt koskaan alkoholia, mutta saattoi joskus maistaa shampanjaa tai viiniä ihan ruokalusikallisen verran esimerkiksi ruoan kanssa). Jälkiruokana oli kinuskitäytekakkua, shortbread-tyyppisiä keksejä ja Jim- ja Pätkissuklaanpaloja kahvin ja teen kanssa. Mies oli suuri suklaan ystävä, eikä koskaan kumma kyllä sillä suklaansyönnillä kerryttänyt kiloja vyötärölleen. Hän oli aina pitkä, hoikka ja urheilullinen.

Lastensa mielestä ilmeisesti tämä oli vainajan herkkuruokaa. Me emme kyllä miesystävän kanssa kahdestaan tällaista syöneet varmaan koskaan, se oli vaan jotakin, jota laitettiin (tai hän laittoi) helposti isommalle joukolle ja jos/kun porukassa oli joku, joka ei syönyt lihaa. Eikä se ruoka tietenkään huonoa ollut, en minä sitä sano. Sanon vaan, ettei sitä laitettu kuin silloin, kun sukua/perhettä oli kylässä.

Hän oli hyvä kokki, ja hänen bravuurinsa olivat paistettu kuha itse tehdyllä remouladekastikkeella ja pippuripihvi. Varsinkin viimeksimainitun hän osasi laittaa erinomaisesti ja parempaa pippuripihviä sai kyllä hakea löytämättä sellaista parhaimmistakaan ravintoloista.

Jos minulta olisi kysytty hänen suosikkiruokaansa, olisin sanonut heti, että kaalikääryleet puolukkahillon kanssa. Kaalikääryleitä taas minä väsäsin silloin tällöin suuremman määrän pakkaseenkin. Kun kaalinpään ostaa, niin niitä sitten on pakko valmistaa pellillinen.

Minäkään en varsinaisesti ole mikään pienikätinen, mutta tällä herralla ne varsinaiset "lapiot" oli!

Pati päivää sitten sattui hassu juttu. Istuin ruokailuhuoneessani läppärin ääressä, ja selkäni takana oli parvekkeen ovi noin 10 cm raollaan. Yhtäkkiä siitä sisään pyrähti talitiainen, joka lennähti keittiöön ja istui lieden päällä olevan paistinpannun kahvalle. Näin sen juuri ja juuri istuinpaikaltani. 

Lintu kallisteli päätään ja kurkki minua sieltä oviaukon kulmasta. Minä tuijotin takaisin hämmästyneenä ja mietin, että millä saan sen ulos.

Asunnossani pääsee molempien makkareiden, olkkarin, eteisen ja vessan (+keittiön) kautta kahdeksikkoa ympäri, joten kiersin olohuoneen, eteisen ja vessan kautta keittiöön toisesta suunnasta. Lintu istui yhä paistinpannun kahvalla, kääntyi, ja visersi minulle jonkin aikaa, ja sitten lensi ulos samasta ovenraosta kuin oli tullutkin. Aika hypnotisoiva tapaaminen, suorastaan.

Asiasta tekee omituisen se, että se tulla pöllähti sisään niin pienestä ovenraosta ja myös se, että, se toi mieleen tämän edesmenneen mieheni. Jos joku muistaa, kerroin täällä keväällä, että katselimme miehen talon olkkarin ikkunasta puissa hassusti "trapetsitaiteilevia" laihoja talitiaisia, joilla ilmiselvästi oli huvittelu mielessä roikkuessaan hennoissa puunoksissa pää alaspäin ja välillä antaen vauhtia että saisivat keinuntaa aikaiseksi. Tämä näytti todella huvittavalta ja siitä olisi saanut hyviä pikkuvideoita. Tuijotimme sitä hyvän aikaa ja kuvaus unohtui tyystin, mikä on harmi. Oli se niin hassun näköistä menoa, ja niitä lintuja oli paljon sen koivun oksissa keinumassa.

Asia poiki sittemmin hauskan "sisäpiirivitsin" minun ja miesystäväni välille. Se oli aika lapsellinen (eikä sisällä mitään seksuaalista tai rivoa), enkä halua mennä yksityiskohtiin, mutta sille naureskelimme makeasti keväällä oikeastaan joka päivä, kun päivittäisiä WhatsApp-puheluita soittelimme Saksassa ollessani.

Asia unohtui sittemmin kesän mittaan, kun minulla oli muuttoon liittyviä juttuja sun muuta. 

Kerroin tästä tinttijutusta muistotilaisuudessa samassa pöydässä istuneille miehen veljelle ja hänen vaimolleen, ja tämä veli sanoi nauraen, että "varmaan sä ajattelit heti, että T. tuli sua vielä moikkaamaan". 

Kieltämättä tämä kävi mielessä, oli se sen verran erikoinen kohtaaminen tuon linnun kanssa. Onhan tässä Aurajokirannassa puistoja juuri siinä kohdassa keskustaa, jossa asun, mutta eivät ne linnut ole sisään tupanneet aiemmin. Eivät, vaikka usein varsinkin kesäisin pidän parvekkeen ovea ihan selällään.

Ja nyt sitten tämä pikkulintu pujahti sisään pienestä ovenraosta. Ja lauleskeli minulle päätään keikuttaen ja istuen paistinpannun hantaakilla. Tuli kyllä lievästi sanottuna surrealistinen olo.

Talitintti. Kuva: Unsplash