tiistai 20. elokuuta 2013

Reissunaisen tarinoita

Lupailin jo jokin aika sitten laittaa tänne muutamia kommelluksia paljon työkseen matkustavan naisen elämästä. Niin että tässä niitä tulee pieni kokoelma. Toivottavasti ovat viihdyttäviä. Tai siis ainakin viihdyttävämpiä, kuin miten allekirjoittanut aikoinaan ne koki.


Ranskalaismiehet voivat olla vaarallisia  - monella tavalla. Tapahtuipa kerran Amsterdamissa, jossa silloin myös paljon asustelin….

Oli hiukan hulvakampi viikonloppu ja palailtiin hotellille ravintolasta. Westerkerkin (ja Pink Pointin) luona oli katukiveykseen istutettu lamppu rikkoutunut, ja kolo oli pudonneiden lehtien peitossa. Tietty sitten kompuroin siihen ja mursin kynteni, johon kehittyi muhkea kynsivallintulehdus.

Ja miten sitten ranskalaiset liittyvät tähän?

Seuraavalla viikolla konferenssissa tapasin ison joukon ihmisiä, ja eräs ranskalaisherrakin halusi tulla esittäytymään kuunneltuani esitelmäni. Ei muuten mitään, mutta kädenpuristus oli niin luja, että olisi saanut tajun kankaalle normaalistikin, mutta tämän kynsivallintulehduksen kanssa...silmissä musteni. Ja nyt sitten se sormi on kuin limppu niveleen saakka...

Tämä ollut ensimmäinen "encounter of the third kind" ranskalaismiehen kanssa. Joskus takavuosina sattui sellainenkin nolo juttu, että firmani järjesti ison kv. kokouksen Roomassa, ja kentällä eräs monsieur halusi hyvästellä hiukan liiankin lämpimästi, eli poskisuudelmin. Taisin olla hiukan pökkelö enkä heti tajunnut aikeita, ja hän nyhtäisi minut samalla tavalla kädestä rutistaen lähelleen, ja valitettavasti hänen leukansa osui kulmakarvani kohdalle otsaan kopsahtaen. Siinäkin jo hiukan näin tähtiä, mutta reissun kruunasi lennolla vessareissulla hoksaamani mahtava musta silmä.

Oli siinä käytettävä kaikki taidemaalarin kykynsä että sai pandalookin peitettyä. Vielä enemmän asiaa sai selitellä työkavereille seuraavana päivänä töissä. Noloa.

Samaisessa kaupungissa kipitimme kerran De Pijpiin illalliselle. Katua ylittäessa tarttui edellisellä viikolla Nizzasta ostamieni hienojen korkkareiden korko ratikkaraiteeseen. Sitä saikin kiskoa kahden hengen voimalla siitä irti (onneksi ei tullut ratikkaa samaan aikaan). Kun sen viimein sai irti, napsahti raudalla täytetty korko poikki keskeltä. Koron alaosa lienee siellä jumissa edelleen...


Opetin kerran erästä työpaikkani junioria, jolle oli aikomus siirtää osa töistäni. Lähdimme sitten käytännön hommiin Ranskaan tarkastamaan erään tutkijamme töitä. Koska määränpäähän oli usea lento (kotikaupunki-Helsinki-Pariisi-Bezier) ja noilla Ranskan pikkupaikkakunnilla, kuten Bezier, olet matkalaukkuinesi myöhäisimmän lennon todnäk ainoa matkustaja, jolla on muutakin kuin käsimatkatavaraa. Toisinsanoen, siinä vaiheessa kun saat pakaasisi, ovat muut jo häipyneet, eikä takseja missään plus että lentokentän harvalukuinen porukka napsauttaa ovet lukkoon takanasi kun poistut rakennuksesta ja häipyy omine autoineen ennenkuin ehdit suutasi avata. Kaupunki itse häämöttää jossain horisontissa.

Lähdimme siis aamulennolla varmuuden vuoksi. Tämäpä sitten sattuikin olemaan varmaan kymmeneen vuoteen se ainoa aamu, jolloin lähtökenttä oli sellaisen sumun vallassa, että meidät kärrättiin pitkän odottelun jälkeen bussilla Helsinki-Vantaalle.

Tarpeetonta sanoakaan, että oltiin missattu Pariisin-lento ja meidät oli buukattu seuraavalle, joten siis joutuisimme juurikin siihen viimeiseen Bezierin-koneeseen.

Matka meni muuten ihan OK, mutta kun saavuimme Bezieriin, nappasin työkaveria hihasta kiinni ja vedin mukanani parkkipaikalle väijymään lentokentän työntekijöiden lähtöä. Autolastillinen miehiä olikin lähdössä ja kipitimme sinne ja työnsin työkaverini myös autoon sisään ja yritin (tuolloin) varsin alkeellisella ranskallani selittää tilanteen. Yhteisymmärrys saavutettiin ja niinpä meitä oli autossa viisi miestä ja me kaksi naista ja pääsimme kyydissä Bezierin keskustaan. Siitä sitten taksilla Narbonneen.

Seuraavana aamuna meidän piti ensin tavata Pariisista saapunut "agenttimme", jonka piti avustaa kieliasioissa ja vähän muussakin, mutta hänpä soitti ja kertoi myöhästyneensä lennolta joten hänellä ei ollut siis aikomustakaan olla paikalla.

Great. Tutkija itse ei puhunut kuin ranskaa ja venäjää, joten valitsin vähemmän vaikean, eli minun ranskallani oli siis pärjättävä. Itse asiassa kumman hyvin se menikin kun on kerran ihan pakko puhua. Saimme tutkijan haastateltua, dokumentaation tarkastettua (luojan kiitos tutkimuksen dokumentaatiokieli on englanti) ja kävihän siinä pari kielikömmähdystäkin kun sekoitin sanat "lääkäri" ja "lääke" (kyse oli siis lääketutkimuksesta). Niin, eihän niitä lääkäreitä siellä lääkekaapissa kontrolloidussa lämpötilassa tietenkään säilytetä, olenpa minäkin tyhmä...:) Tämä kömmähdys tosin rikkoi hieman jännittyneen ilmapiirin ja meitä kaikkia hiukan nauratti.

Saatuamme hommat hoidettua menimme työkaverin kanssa helpottuneena kaupungin aukiolle kahville ja katsoimme ansainneemme myös lasilliset roseta, Etelä-Ranskassa kun kerran olimme ja sää oli mitä mainioin. Istuessamme siinä seuralaiseni keksi että jospa saisimme aiemman lennon Pariisiin kun näin ajoissa saimme hommat hoidettua ja hän sitten rimpauttikin matkatoimistoon Suomeen. Ehtisimme hyvin shoppailemaan Pariisissa, jos vaihto onnistuisi.

Firman matkatoimistossa oltiin hiukan hämmästyneitä: eikö meille oltu ollenkaan ilmoitettu, että lentomme Bezieristä oli siirretty lähtemään Montpellieristä? No ei todellakaan oltu ilmoitettu. Montpellier? Sinnehän oli todella pitkä matka. Kulautimme juomamme ja lähdimme puolijuoksua hotellille, jossa matkatavaramme olivat säilössä. Siitä sitten puolijuoksua rautatieasemalle. Vain huomataksemme, että siellä oli kaikki seis. Lakko.

Tein päätöksen. Maksoi mitä maksoi, mutta menisimme sitten taksilla. 

Kuljettaja oli todella puhelias, emmekä ihan kaikkea ymmärtäneet, mutta sana "grève" toistui...kuljettaja yritti selventää asiaa matkien höyryveturia kättään veivaten: tsutsutsut - grève! Käden heilautus kiivaasti viimeisellä sanalla. Ahaa...tosiaan, olimme todellakin hoksanneet, että on lakko.

Montpellieriin ehdittiin ajoissa ja ehdimme käydä keskustan aukiolla syömässä muutaman crêpes ennen lentoa.

Loppumatka sujuikin suhteellisen vaivattomasti paitsi että Pariisin shoppailut saivat jäädä väliin. Uudelle työntekijälle reissu oli todella opettavainen, ja hän hankkiutuikin sen jälkeen ranskan kielen kurssille ja minä kirjauduin edistyneempien kurssille parantamaan omaa ranskaani.

Jokin aika tästä tapauksesta olin taas Ranskassa, La Rochellessa (siis kaupungissa, jonka edustalla on Fort Boyard, jos se jollekin soittaa kelloja). Kävin saavuttuani lähettämässä syntymäpäiväonnittelukortin anopilleni ja palatessani postitoimistosta eräs reppureissaajapariskunta pysäytti minut ja kysyi tietä postiin. Osasin ylpeänä neuvoa mutkaisen reitin ranskaksi pariskunnalle ja jäin vaihtamaan muutaman sanan heidän kanssaan kysyen mistäpäin he olivat. No, olivat suomalaisia....

1 kommentti:

  1. Vetää sanattomaksi tämä ranskalaisten miesten taito, ei voi kuin suositella judoa -pystyt kampittamaan ensin ;)

    -nina-

    VastaaPoista

Kommenttisi tähän asiaan ilahduttaisi minua!