Raskas tiistai - sädehoidon loppumisesta huolimatta

Tänään loppuivat sädehoitokäynnit. Aamulla satuin tapojeni vastaisesti vilkaisemaan kännykkään yön aikana tulleita viestejä, ja järkytyin. Eräs amerikkalainen ystäväni on kuollut.

Hänellä oli eilen syntymäpäivä ja laitoin hänelle tapani mukaan onnitteluviestin, ja ihmettelin hiukan, kun ei vastausta kuulunut. Hän kun vastasi aina todella nopeasti.

Nyt sitten tuijotan tuota hänen sisareltaan tullutta viestiä, enkä voi uskoa sitä todeksi. Aivohalvaus. Ihan kuin se viesti tällä tuijottamisella katoaisi jossain vaiheessa, tai huomaisin, että koko viestiä ei ole ollutkaan.

Varmaan tämä tuntuu vielä järkyttävämmältä nyt, kun muutama kuukausi sitten luulin itse kuolevani ennenaikaisesti myeloomaan. Järkyttävää silti aina ajatella, ettei sitä koskaan tiedä, milloin kuolee. Niin monasti ajattelin laittaa viestiä hänelle, ja yhtä monasti se vain jäi. Oli aikaeroa ja maantieteellinen ero, sekin hankaloitti.

*****

Hän oli tutkija, amerikkalainen. Tutustuimme tavallaan minun työni kautta, ja hän kävi jossain vaiheessa paljon Suomessa, koska suomalaiset ovat hyviä tutkimuskohteita, joilla on suhteellisen pieneen joukkoon perustuva geneettinen perimä. 

Välillä hän yöpyi vierashuoneessani viikonloppuisin. Kokkasimme yhdessä, korkkasimme viinipullon ja söimme ja katselimme vaikka jotakin elokuvaa. Sitten hänen työnsä Suomessa tuli loppuunsa ja matkat tänne harvenivat ja loppuivat. Pidimme kuitenkin aika tiiviisti yhteyttä netin välityksellä. Jossain vaiheessa hän kysyi, voisinko ajatella muuttavani New Yorkiin.

Kieltämättä ajatus olisi tuntunut houkuttelevalta ja jäin makustelemaan asiaa. Sitten tuli 9/11 ja NYC alkoi tuntua (hänestäkin) aika kaaoottiselta vaihtoehdolta. Hän muutti Missouriin ja minunkin elämänkuvioni muuttuivat aika radikaalisti ja löysin itseni Lontoosta.

Vuosien varrella ystävyys kuitenkin aina säilyi jollakin tasolla. RIP Robert. Kuinka harmillista ettemme ehtineet enää yhtään kertaa jutella viime syksyn mittaan.