Kaikenlaista voi tietty kadottaa, mutta jos puhutaankin nyt materiasta, jolle voi antaa hinnan.... Varmaan kallein kadottamani esine on kautta aikojen ollut vihkisormukseni kaikkine timantteineen. Se hulahti jonnekin päivä häiden jälkeen, ja mies sanoi, ettei uutta tule. Harmittihan se, mutta jos on sokeritoppasormet, niin on sokeritoppasormet.
Pidän pääsääntöisesti hyvää huolta tavaroistani, mutta niin niitä vaan katoaa, kuten kallis Bamixin sauvasekoitin hävisi mystillisesti matkatavaroista, kun Baselista Turkuun muutin. Samaten katosi kahdesta munakupista toinen, vaikka niillä nyt ei paria frangia enempää hintaa ollut, mutta kuitenkin. Se Bamix ei ollut ihan niitä halvimpia malleja.
Amsterdamissa asuessa mies haki minut kerran Schipholin kentältä iltayöstä, ja oli kaatosade. Minulla oli musta talvitakki, ja ylläolevaa kuvaa muistuttava Marja Kurjen huivi (kuvan huivi on Charles Jourdanin, ja sen hankin jälkeenpäin korvaamaan kadonneen). Oli tosiaan ihan kammottava kaatosade, ja kun juoksin autolta ulko-ovelle, se huivinmokoma putosi kadun vesilätäkköön ja ajattelin, että kunhan saan tavarat sisään, käyn poimimassa sen, mutta siinä vaiheessa se olikin kadonnut. Harmillista, sillä se oli todella iso ja lämmin villahuivi, josta en itse asiassa niinkään pitänyt ostaessani sitä, mutta totesin sittemmin sen värityksen superkauniiksi ja itse huivin todella käytännölliseksi. Jourdanin huivin löydettyäni harmistus on liki parissakymmenessä vuodessa hiukan laantunut.
Sitten se pahin juttu, joka oli omaa tyhmyyttä. Olin Lontoossa puhumassa jossain konferenssissa ja siellä oli joku käsiala-anlyysien tekijä jostakin UK:n rikosyksiköstä. Tottakai kävin antamassa oman näytteeni. minua edellä jonossa oli kollegani toisesta firmasta, ja tiesin hänen olevan todella tiedemies. Hän täytti A4:sta esimerkkitekstillä vain noin neljänneksen, kun taas minulle ei koko arkki ollut riittää... Häntä tuntematon analyysin tekijä osui oikeaan kuvaillessaan häntä yksityiskohtiin menevänä tiedemiehenä (mikä piti todellakin paikkansa). Kun tuli minun vuoroni, hän kertoi minun olevan suuria linjoja etsivä ja helikopterinäkymään työssäni pyrkivä esimiestyyppi (jälleen osui oikeaan, sillä sitä työni vaati silloinkin isomman näkökantin tarkastelua).
Konffan jälkeen olin todella otettu sen naisen analyyseista ja kun menimme tuttavaporukalla hotellille, paukuttelin hiukan henkseleitäni kertomalla, että itsekin tiedän jotakin käsiala-analyyseista. Tästä riitti juttua.
Menimme hotellin baariin drinksuille, ja joku keksi, että voisin analysoida seurueen vapaaehtoisten käsialoja. olin heti valmis. Ensimmäinen ehdokas oli iso musta mies, nimeltään Cecil. Hän veti nimmarinsa tarjottuun paperiin, ennen kuin ehdin antaa esimerkkitekstin.
Nimmari oli kuin iso, huonosti piiretty omena. Tästä pääsinkin vauhtiin. "Cecil on itsekeskeinen ja omahyväinen tyyppi ja allekirjoituskin ilmaisee kaiken olevan oman navan ympärillä....". osa tietysti vitsillä, koska Cecil on hyvä ystäväni ja minä hänen asiakkaansa työnantajani puolesta.
Jokatapauksessa koko seurue nauroi tälle ihan kuollakseen, Cecil mukana. Sitten tämän seurauksena Cecil nappasi minut kiinni ja muiskautti pusun suoraan huulille (uhhuh, tällaiset todella pyöreät "neekerinhuulet", anteeksi vain ilmaisu). Olin enemmän kuin järkyttynyt.
Siinä vaiheessa ne muutamat viinilasilliset häipyivät järkytyksestä päästäni, ja muistin, että olin käynyt baarin vessassa ja jättänyt Lulu Guinnessin pieneen kokoon taitettavan sateenvarjon (jossa oli tyypilliseen tapaan punaisia huulia, korkokenkiä, käsilaukkuja sun muuta mustalla pohjalla) ja Kenzon pitkän, silkkisen jaqcuard-huivin sinne baarin vessaan - siis tullessani hotellille. No eihän niitä sieltä sitten enää löytynyt.
Tämä ehkä harmittaa minua eniten! (Cecil muuten soitti seuraavana päivänä ja pyysi anteeksi käytöstään, mutta niin, menköön se viinin piikkiin...)
Samanlaisia en ole sittemmin löytänyt mistään 😥
Mitä kallista sinä olet kadottanut?