Olipa kerran pieni koira, joka ensimmäistä kertaa näki päivänvalon arabialaisen taivaan alla, siellä missä kuunsirppi näyttää veneeltä. Pieni koira sai kai verenperintönä emoltaan muistot Kuwaitin invaasiosta, koska pikkuraukka pelkäsi koko ikänsä kaikenlaista paukuttelua.
Kaikenlaiset ilotulitukset olivat aina suuri kauhun paikka, jolloin koiruli pakeni aina omaan paniikkihuoneeseensa (kylppäri, joka oli asunnon keskellä) tutisemaan pelosta, ja minä yritin laskelmoida ulkoiluttamisen siten, että kävimme ulkona ennen klo 18, jonka jälkeen sai luvallisesti paukutella ilotulitusraketteja. Seuraava ulkoilu oli sitten yleensä aamuyöstä klo 4.30-6 välillä - toivoin aina sydämestäni, ettei kukaan typerys olisi silloin enää pamauttanut mitään raketteja. Hyvin usein kuitenkin joku hölmö sen teki aattona ennen klo 18 ja aamuyöstä.
Pääsin itse sitten vasta uudenvuodenpäivänä nukkumaan kun koiruli oli ulkoilutettu ja saatu rauhoittumaan.
Kirjoitan tämän siksi, että ihmisten pitäisi yrittää paukutella ne rakettinsa silloin, kun niiden aika on, eikä rasittaa ketään (ei ihmisiä, eikä eläimiä) räiskimällä niitä luvattomalla ajalla tai enää vuoden vaihtumisen jälkeen.
Samalla myös mietin, miten itse kuluttaisin uudenvuoden vaihteen, nyt kun ei koirua enää ole seurana. Ulkona sataa ja on liukasta. Liukastuin ja lensin jo kerran kumoon tänään kun astuin ulko-ovesta ulos (ja nyt paketissa oleva käsi hiukan turvoksissa). Eli ei tee mieli lähteä minnekään. Mielelläni olisin kyllä taas ollut koiruutta rapsuttelemassa ja rauhoittelemassa vuodenvaihteenyön. Nyt se ajatus ahdistaa.
Hyvää Uutta Vuotta 2013, olkoon se vieläkin parempi kuin edellinen oli!