Minä siis puhun nyt tästä opettamastani maahanmuuttajaryhmästä, ENKÄ halua heitä mitenkään moittia. Ryhmässä vaan on aina niin eritasoisia opiskelijoita, että se on opettajalle todella haasteellista.
Ihminen tunnistaa toisissa ihmisissä parhaiten ne piirteet, joita itsessäkin on. Tästä syystä minä opettajana noteeraan heti edistyneemmät, jotka suoriutuvat tehtävistään helposti ja nopeasti. Minulla on taipumusta mennä heidän mukaansa varsinkin, koska ymmärrän, miten turhauttavaa on istua tunnilla, jonka aikana edistyminen takkuaa ja on hidasta. Juuri tästä syystä lopetin aikoinani espanjanopinnot, koska siitä vaan ei tunneilla tuntunut tulevan mitään. Siksi yritän varata hitaammilla aikaa ja nopeammille uusia tehtäviä.
Aina ei sekään auta, sillä huomiota vaativat kaikki. Jos olet huomioimatta, niin jollain tekosyyllä huomiotta jäänyt toimeton liukenee selkäsi takaa "vessaan" ja kohta on seuraava hänen vanavedessään menossa "rukoilemaan". Vessaanmenijä löytyy sitten haettaessa keittiöstä juoruilemasta köksän kanssa (omalla kielellään, totta kai, vaikka on sovittu, että siellä puhutaan vaan maan kieltä).
Joku voisi nyt sanoa, että teen väärin, koska en päästä heitä vaan haen takaisin. Tämä siksi, että suomenkielenopetusta annetaan siksi, että maahanmuuttajat sopeutuisivat paremmin yhteiskuntaan ja sen tavoille. Tämä on myös vaatimus kansalaisuuden saamiselle. Kaiken lisäksi oppilaat saavat osallistumisestaan korvauksen, joten siellä on oltava. Tunninhan se vain kestää, ja oppilaat ovat aikuisia.
Vaikka puhutaankin aikuisten opettamisesta, on tässäkin tapauksessa opettajan oltava melko monipuolinen viihdetaiteilija. Minä en esimerkiksi puhu arabiaa kuin muutaman sanan, joten jotkut asiat, joita siis ei löydy kuvasanakirjastakaan, joutuu selittämään elekielelllä ja piirroksin. Hyvää oppia tähän saa matkustelemalla paikoissa, joissa ei puhuta mitään tuttua kieltä.
Meillä on kyllä hyvä, mutta valitettavan pieni opettajaporukka. Alkukaudesta oli pientä kahnausta, koska oli joku, joka piti minun tapaani opettaa ruumiinjäseniä lapsellisena (laulettiin välillä oppilaitten kanssa laulua "Pää, olkapää, polvet varpaat…"), toinen taas piti hölmönä erään toisen opettajan tunnin aihetta, joka oli saamelaiset. Noin heterogeeniselle oppilasainekselle on van pakko tunnilla joskus vaihtaa aihetta ja opetusmetodia ja sitäpaitsi laulaen olen minäkin oppinut esimerkiksi Suomen rannikkokaupungit. Saamelaiset - noniin, osa suomalaista kulttuuria sekin.
Joitakin opettajia lähti ryhmästä tämän kissanhännänvedon johdosta oma-aloitteisesti, mutta minusta erilaisia opettajia ja opetustyylejä kyllä kaivataan, eikä muutenkaan ole ainoastaan yhtä oikeaa tapaa opettaa. Tämä (selän takana) nälviminen vaan ikävästi sanoen on naisvaltaisen työyhteisön heikko puoli.
Meitä saa ja pitää olla vähän joka lähtöön niin oppilaissa kuin opettajissakin. Minä olen ainakin periaatteessa iloinen siitä, että yhteiskunta suo näille ikänsä kotona olleille ja kouluttamattomille naisille edes tällaisen puolen vuoden pikakurssin uuden kotimaan kielessä ja tavoissa. Edistyneemmille järjestetään monasti kielikursseja eri tahojen puolesta, mutta nämä ovat yleensä sekakursseja, eivätkä monet meidän naisistamme voi eivätkä saa mennä kurssille, jossa on miehiä mukana. Toisekseen vain naisille olevilla kursseilla, joita me pidämme, käsitellään arkojakin naista koskettavia asioita, kuten perheväkivaltaa, naisten seksuaalisuutta ja terveyttä. Paljon on tehty, mutta vielä enemmänkin olisi tehtävissä.
Niin, tuosta energiankulutuksesta, josta aloitin. Pyyhin tunnin jälkeen hikeä otsaltani ja eräs paikalla olleista nuorista opettajaopiskelijoista tuli juttelemaan. Hän huomautti, että eräs heidän opettajansa oli sanonut, että tunnin pitoa voi miltei verrata tunnin huhkimiseen kuntosalilla. Allekirjoitan tämän täysin, sillä vaikka ei olevinaan juuri mitään taulullekirjoittamista kummempaa tekisikään, siinä tulee kuitenkin liikuttua välillä oppilaan luota toisen luo selventämässä asioita ja tarkistamassa, että kaikki pysyvät mukana - ne hitaimmatkin. Olkoonkin, että paikalla oli nyt muutama apuopettajakin, joille iso kiitos - jälleen kerran.
