Sanotaan, etta ihminen huomaa toisessa ensin omat piirteensa. Tama johtaa parisuhteessa rakastumiseen, jolla ei ehka ole mitaan syvempaa pohjaa. Jos ei sita (tai oikeasti ymmarrysta siita) ole, yleisin kommentti on, etta "kasvoimme erillemme".
Kuolleista ei saa puhua pahaa, mutta ex-avikseni kanssa tuo oli juuri sita. No, han kuoli, mutta sita aiemmin olimme eronneet, koska katsoin etta en voi vahtia yhta taysjuoppoa yotapaivaa.
Silti olen tuntenut todella pahaa oloa hanen kuoltuaan. Emme tosin olleet tekemisissa usein, mutta han soitteli liki vuosittain.
Siita on jo aikaa. Silti huomaan liiallisen kiltteyden ongelman itsessani. Kaikki saavat kavella yli. Minun taytyy opetella pitamaan puoliani. Muiden tarvitsisi myos opetella ymmarrysta (jos maaraan jotain, niin todellakin perustelen sen, eika tama ole kaikille johtajille itsestaanselva asia).
Jatkuu....
Tanaan mietin, miksi moisia vanhoja ajattelen. Kenties huonoa omaatuntoa siita, etta luovutin liian pian. Eiko avioliitossa luvata pysya kyydissa niin myota- kuin vastamaessakin?
Tiedan kylla, etta siihen jaaminen olisi tuhonnut minutkin.
Tragikoomista, etta siltikin ajattelen sita asiaa. Enka varmaan paase siita koskaan irti. Varmaan rankaisen itseani siina mielessa "uskottomuudesta", etta en enaa nahnyt keinoja hoitaa asiaa. Ex-anoppini ymmarsi asian, omat vanhempani eivat.
Blogi terveydestä, terveellisestä ruoasta, kosmetiikasta, luontaistuotteista ja yleensä maailmanmenosta aikuisen naisen silmin nähtynä. Kaksi kierrosta syövän sairastelua värittää elämääni ja arkielämän psykologiaa ja johtajuuttakin sivutaan. Taustaltani olen mm. pitkän linjan lääketutkimusammattilainen, joten ruodin postauksissa kosmetiikan ja luontaistuotteiden ainesosia ja tehoa omien käyttökokemusten ohella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi tähän asiaan ilahduttaisi minua ja lukijoita! Kiitos kommentoinnista!