Kuvitellaanpa seuraavanlainen tilanne: Keskustelet ystäväsi kanssa, joka on ollut viime aikoina etäinen. Hänen viestinsä ovat lyhentyneet, hän harvoin aloittavat keskusteluja, ja kun lopulta kysyt, onko jokin vialla, hän sanovat olevansa vain kiireinen.
Sinua loukataan. Sitten tunnet vihaa. Osa sinusta haluaa lähettää pitkän viestin, jossa selität, kuinka epäoikeudenmukaisesti sinua on kohdeltu. Toinen osa haluaa vetäytyä kokonaan, lopettaa yhteydenpidon ja antaa heidän kokea, miltä tuntuu menettää yhteys sinuun.
Impulssi tuntuu oikeutetulta. Loppujen lopuksi olet ehkä loukkaantunut syystä.
Mutta ennen kuin toimit sen mukaan, mieti asiaa: entä jos tunteesi kertovat sinulle jotain tärkeää kertomatta välttämättä, mitä sinun pitäisi tehdä?
Mitä tunteet yrittävät meille kertoa?
Tunteet ovat osa tapaa, jolla tulkitsemme ja reagoimme ympäröivään maailmaan. Ne voivat kiinnittää huomiomme uhkiin, täyttämättömiin tarpeisiin, merkityksellisiin kokemuksiin ja meille tärkeisiin tilanteisiin.
Viha voi syntyä, kun koemme epäoikeudenmukaisuutta.
Ahdistus voi syntyä, kun kohtaamme epävarmuutta.
Surua voi liittyä menetykseen tai täyttämättömiin odotuksiin.
Ilo voi heijastaa yhteyttä, saavutusta tai yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Nämä tunteet antavat vihjeitä sisäisestä kokemuksestamme. Ne auttavat meitä huomaamaan, mikä meille on tärkeää, mitä arvostamme ja mikä saattaa vaatia huomiomme.
Mutta vihje ei ole sama asia kuin täydellinen selitys.
Kuvittele, että esittelet saamasi idean työpaikalla ja esimiehesi vastaa osoittamalla useita puutteita. Tunnet olosi hämmentyneeksi ja puolustuskannalla olevaksi. Välitön ajatuksesi saattaa olla:
"He eivät kunnioita minua. He pitävät minua epäpätevänä."
Hämmennys on todellista. Puolustusasenne on myös todellista. Mutta esimiehestäsi tekemäsi johtopäätös ei välttämättä ole oikea. Ehkä palaute on annettu huonosti. Ehkä esimiehesi yritti auttaa sinua parantamaan projektia, tai molemmat voivat pitää paikkansa.
Tunnereaktiosi kertoo, että vuorovaikutus vaikutti sinuun. Se ei itsessään määritä toisen henkilön aikomuksia.
Kun käsittelemme tunteita tietona, opimme esittämään erilaisia kysymyksiä. Sen sijaan, että heti päättäisimme, mitä tunne todistaa tai mitä meidän on tehtävä sille, meistä tulee uteliaita siitä, mitä se mahdollisesti viestii.
Mikä tässä vuorovaikutuksessa tuntui uhkaavalta?
Miksi tuo kommentti vaikutti minuun niin voimakkaasti?
Onko jotain, mitä minun täytyy ymmärtää, käsitellä tai viestiä?
Kun tunteista tulee ohjeita tai pakotteita:
Ongelma alkaa, kun tunne muuttuu kokemuksestamme joksikin, jota tunnemme pakottavaksi tottelemaan.
Ahdistus sanoo: Tämä voi mennä pieleen, ja kuulemme: Älä tee sitä.
Viha sanoo: Jokin tuntuu epäreilulta, ja kuulemme: Pakota heidät maksamaan.
Häpeä sanoo: Pelkään tehneeni virheen, ja kuulemme: Piiloudu ennen kuin kukaan saa tietää!
Suru sanoo: Jokin on minulle tärkeää ja sattuu juuri nyt, ja kuulemme: Mikään ei koskaan tunnu paremmalta.
Otetaan esimerkiksi opiskelija, joka saa pettymyksen arvosanan tärkeässä kokeessa. Hän tuntee olonsa hämmentyneeksi, turhautuneeksi ja pelkäävänsä jäävänsä jälkeen vertaisistaan.
Nämä tunteet voivat viestiä siitä, että tuloksella on hänelle merkitystä ja että hän on huolissaan tulevaisuudestaan. Mutta jos hän kohtelee näitä tunteita ohjeina, hän saattaa lopettaa tunneille menemisen, välttää avun pyytämistä tai päättelee, ettei hän yksinkertaisesti ole tarpeeksi älykäs menestyäkseen.
Tunne on viestinyt ahdistusta, mutta oppilas on tulkinnut ahdistuksen todisteeksi siitä, että vetäytyminen on oikea reaktio.
Sen sijaan, jos hän pysähtyisi ja tarkastelisi tunnetta, toinen reaktio tulee mahdolliseksi. Hän voisi tunnustaa pettymyksen, tarkastella, mikä meni pieleen, puhua opettajalleen ja laatia uuden opiskelusuunnitelman. Arvosanalla on edelleen merkitystä. Pettymys ei katoa taianomaisesti. Mutta oppilaan ei enää tarvitse tehdä päätöstä tulevaisuudestaan yhden kokemuksen tuskallisimman tulkinnan perusteella.
Miksi tunteidemme sivuuttaminen ei toimi?
Joskus käskemme itseämme lopettamaan herkkyytemme, lopettamaan välittämisen tai pääsemään yli asioista, jotka jatkuvasti vaivaavat meitä. Tukahdutamme vihamme välttääksemme konflikteja, sivuutamme ahdistuksemme, koska uskomme, että meidän pitäisi olla itsevarmempia, tai teeskentelemme, että meillä on kaikki hyvin, koska surun myöntäminen tuntuu epämukavalta.
Mutta tunteen tukahduttaminen ei välttämättä ratkaise sen syytä.
Kuvittele ihminen, joka tuntee itsensä ylikuormitetuksi työmäärästään. Joka kerta, kun he huomaavat uupumuksensa, he kertovat itselleen, että kaikki muutkin työskentelevät kovasti, eikä heillä ole oikeutta valittaa.
He jatkavat lisävastuiden ottamista, vaikka heillä olisi vaikeuksia pysyä vauhdissa. Ulkopuolelta he saattavat vaikuttaa luotettavilta ja rauhallisilta. Sisäisesti heidän turhautumisensa kuitenkin kasvaa, heidän keskittymisensä kärsii, ja he alkavat paheksua juuri niitä ihmisiä, joita he suostuivat auttamaan.
Ongelma ei ole se, että he kuuntelivat uupumustaan ja irtisanoutuivat välittömästi työstään. Ongelma on se, että he kieltäytyivät kuuntelemasta sitä ollenkaan. Heidän uupumuksensa on saattanut viestiä levon tarpeesta, realistisemmasta työmäärästä tai keskustelusta odotuksista.
Tiedon myöntäminen ei vaatisi heitä luopumaan velvollisuuksistaan. Se saattaisi auttaa heitä täyttämään ne kestävämmin.
Tästä syystä tunteiden säätely eroaa tunteiden tukahduttamisesta.
Säätelyyn kuuluu tunteidemme tunnistaminen, niiden ymmärtäminen parhaalla mahdollisella tavalla ja reagointitavan päättäminen. Tukahduttaminen tarkoittaa usein tunteen katoamisen yrittämistä tutkimatta, mitä se voisi tarkoittaa.
Meidän ei tarvitse valita tunteidemme hallinnan ja teeskentelyn välillä. Voimme antaa itsellemme luvan tuntea jotakin täysin määrin ja silti valita käyttäytymisemme harkitusti.
Tunteesi ovat aitoja, mutta tulkintasi saattaa tarvita tarkistamista
Kuvittele, että olet lähettänyt viestin jollekulle, josta välität. Useita tunteja kuluu ilman vastausta. Alat tuntea olosi ahdistuneeksi ja sitten sinut torjutaan. Mielesi alkaa tuottaa selityksiä: ehkä olet ärsyttänyt häntä, tai hän on menettämässä kiinnostuksensa, tai välität tästä suhteesta enemmän kuin hän.
Ahdistus voi tuntua todisteelta siitä, että jokin on vialla.
Mutta mitä oikeastaan tiedät?
Tiedät lähettäneesi viestin etkä ole vielä saanut vastausta. Saatat tietää, että henkilö on ollut viime aikoina vähemmän kommunikatiivinen. Et välttämättä tiedä, miksi hän ei ole vastannut tai mitä hän ajattelee.
Ahdistuksesi on silti syytä tunnustaa. Ehkä epävarmuus on sinulle erityisen vaikeaa. Ehkä on olemassa aito epäjohdonmukainen kommunikaatiomalli, joka ansaitsee keskustelun. Ehkä reagoit tähän tiettyyn tilanteeseen tai ehkä se muistuttaa sinua aiemmista kokemuksista, joissa joku etääntyi.
Voit tutkia näitä mahdollisuuksia pitämättä pelottavinta tosiasiana.
Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun nykyiset kokemuksemme koskettavat aiempia haavoja. Viivästynyt vastaus voi tuntua paljon uhkaavammalta henkilölle, joka on kokenut hylkäämistä tai arvaamattomia ihmissuhteita. Kriittinen kommentti voi tuntua musertavalta henkilölle, joka on oppinut yhdistämään virheet torjumiseen.
Tunnehistoriamme vaikuttavat siihen, miten tulkitsemme nykyisiä tilanteita. Se ei tee reaktioistamme vääriä tai irrationaalisia. Se tarkoittaa, että harkitsemisen arvoisia tiedonlähteitä voi olla useampi kuin yksi.
Hyödyllinen kysymys on: Mitä tunnen, mitä tiedän ja mitä oletan?
Nämä kolme kysymystä auttavat meitä erottamaan tunnekokemuksen sen ympärille rakentamastamme tarinasta.
Voimme kunnioittaa tunnetta käsittelemättä jokaista sen tuottamaa ajatusta vakiintuneena totuutena.
Tilan luominen tunteen ja toiminnan välille: Miten alamme käsitellä tunteita informaationa ohjeiden sijaan?
Tavoitteena ei ole pysähtyä 20 minuutiksi ennen jokaista päätöstä tai muuttaa tavallisia kokemuksia monimutkaisiksi psykologisiksi tutkimuksiksi. Kyse on pienen tilan luomisesta, kun tunne on tarpeeksi voimakas työntämään meidät kohti impulsiivista reaktiota.
1. Nimeä, mitä tunnet.
Sen sijaan, että sanoisit: Kaikki menee pieleen, yritä tunnistaa tietty tunne.
Oletko pettynyt, nolostunut, peloissasi, yksinäinen, katkera tai ylikuormittunut?
Tarkka tunnekieli voi auttaa meitä ymmärtämään kokemustamme selkeämmin. Se antaa meille jotain hyödyllisempää työskentelyyn kuin epämääräinen tunne siitä, että kaikki tuntuu sietämättömältä.
2. Kysy, mitä tunne mahdollisesti viestii.
Suuntaako vihasi kohti rajaa, jonka haluat asettaa?
Liittyykö ahdistukseesi epävarmuuteen tai valmistautumisen puutteeseen?
Liittyykö surusi menetykseen, jonka tunnustamiseen et ole antanut itsellesi aikaa?
Kohtele näitä mahdollisuuksina, älä kiinteinä sääntöinä. Viha ei aina tarkoita, että jokin raja on ylitetty, eikä ahdistus aina tarkoita, että olet valmistautumaton.
3. Tarkista faktat ja harkitse vaihtoehtoja.
Kysy itseltäsi, mitä tiedät tilanteesta ja mitä oletat. Voisiko olla olemassa toinen selitys?
Onko tämä tuttu kaava, joka on esiintynyt muissa tilanteissa?
Tarvitsetko vielä tietoa?
Sinun ei tarvitse vakuuttaa itseäsi siitä, että kaikki on hyvin. Sinun tarvitsee vain välttää pitämästä ensimmäistä mieleen tulevaa tulkintaa ainoana mahdollisena.
4. Päätä, mikä toiminta sopii tilanteeseen ja arvoihisi.
Kun olet tunnistanut tunteen ja pohtinut, mitä se voisi tarkoittaa, kysy, mitä haluat vastauksellasi saavuttaa.
Ehkä rehellinen keskustelu on useinkin sopivaa selvittämään tilanne.
Oikea reaktio riippuu olosuhteista. Tunnetietoisuus ei tarkoita sitä, että jokaisesta tilanteesta tehdään rauhallinen tai miellyttävä. Joskus harkittu vastaus on kohdata ongelma.
Voit tuntea jotakin syvästi antamatta sen määrittää seuraavaa siirtoasi tai elämääsi eteenpäin
On olemassa väärinkäsitys, että emotionaalisesti kypsät ihmiset ovat aina rauhallisia, huolettomia ja hallitsevat reaktioitaan. Mutta emotionaalinen kypsyys ei tarkoita sitä, etteivät he koskaan tunne mustasukkaisuutta, vihaa, ahdistusta, pettymystä tai loukkaantumista. Se tarkoittaa kyvyn kehittämistä kokea näitä tunteita antamatta niiden automaattisesti määrittää käyttäytymistämme.
Tässä ei ole kyse sisäisestä maailmastasi irtautumisesta. Kyse on suhteen rakentamisesta siihen, jossa tunteet voidaan tunnustaa, tutkia ja ottaa vakavasti ilman, että niistä tulee ainoa auktoriteetti seuraavassa ongelmatilanteessa.
Mitä enemmän harjoittelemme tätä erottelua, sitä vähemmän meidän tarvitsee pelätä omia emotionaalisia kokemuksiamme. Opimme, että jonkin tunteminen voimakkaasti ei tarkoita, että meidän on toimittava välittömästi, ja että tunteen olemassaolon salliminen ei tarkoita, että luovutamme kontrollin sille.
Voimme tuntea impulssin vetäytyä ja silti valita keskustelun. Voimme tuntea halun puolustaa itseämme ja silti kuunnella palautetta. Voimme tuntea pelkoa ja silti ottaa harkitun askeleen eteenpäin.
Tunteemme ansaitsevat huomiomme. Ne ovat osa sitä, miten ymmärrämme itseämme ja navigoimme maailmassa.
Mutta ne eivät ole koko kuva.
Tunteet voivat kertoa sinulle, mistä etsiä totuutta (ja itseäsi).
MUTTA
Ne eivät aina tiedä, minne sinun pitäisi mennä.
Kuuntele niitä. Ole utelias niitä kohtaan. Anna niiden vaikuttaa ymmärrykseesi itsestäsi. Opi.
