Amerikkalaissotilaitten hautausmaa Margratenissa (WWII)

Haahuilin perjantaina Alankomaiden Limburgissa ja kävin myös tällä toisen maailmansodan aikaisella amerikkalaisella hautausmaalla, joka sijaitsee Margratenissa, lähellä Maastrichtia. Sinne pääsee esim.  Limburgerlinen bussilla numero 350 sekä Aachenista, että Maastrichtista. Bussit kulkevat n. 13-30 minuutin välein, ja välille kannattaa ostaa flex-ticket (Day Ticket, Daagkaart), jolla pääsee takaisinkin lähtöpaikkaansa ja voi vielä pysähdellä matkan varrella. Se on halvempi ja perjantaina se oli Vaals-Maastricht -välille 8,35 euroa (Deutschlandticket kattaa välin Aachen-Vaals). 

Pysäkki on American Cemetery/De Amerikaanse Begraafplaats. Muista painaa pysähdysnappia ajoissa, sillä bussi ei automaattisesti pysähdy joka pyssärillä. Jos ajat ohi (kokemusta on!!!), siltä seuraavalta pysäkiltä on aikamoinen kävelymatka. Bussissa ei kelpaa käteinen, ainoastaan kortilla voi maksaa.

Tämä hautausmaa ansaitsee oman postauksensa. Sinne on haudattu 8291 toisen maailmansodan aikana noissa maisemissa kaatunutta amerikkalaissotilasta. Alun perin haudattuja ruumiita oli yli 10 000 ja siellä oli myös muita kuin amerikkalaisia.

Wikipedia kertoo seuraavaa (vapaa käännös, suorat lainaukset kursiivilla):

Alankomaiden amerikkalainen hautausmaa ja muistomerkki (hollanniksi Amerikaanse Begraafplaats Margraten) on toisen maailmansodan aikainen sotilashautausmaa, joka sijaitsee Margratenin kylässä, 10 kilometriä Maastrichtista itään, Alankomaiden eteläisimmässä osassa, Limburgissa. Vuonna 1960 vihityllä hautausmaalla, joka on Alankomaiden ainoa amerikkalainen hautausmaa kattaa 26,5 hehtaaria maata ja sitä hallinnoi American Battle Monuments Commission (ABMC).

Hautausmaa on siis pieni pala USA:ta Alankomaissa.

Hautausmaa perustettiin marraskuussa 1944 everstiluutnantti Joseph Shomonin johdolla 611. hautarekisterikomppaniasta, kun Yhdysvaltain yhdeksäs armeija tunkeutui Ranskasta ja Belgiasta Alankomaihin. Sodan lähestyessä loppuaan oli odotettavissa, että siellä olisi hautapaikka ensiksi yli 20 000:lle konfliktin viimeisten kuukausien kuolleelle, mukaan lukien vihollisen kuolleet. Loppujen lopuksi siitä tuli hautausmaa noille 8291:lle, kun muita pysyviä hautausmaita avattiin, ruumiita palautettiin Amerikkaan amerikkalaisten perheiden toiveista kotimaahan, ja vihollisen kuolleet siirrettiin kotimaahansa. Alussa päätettiin, että hautausmaalle kerättäisiin sodassa kaatuneet 600 kilometrin säteellä Margratenista, ja tavoitteena oli, että yksikään amerikkalainen ei jäisi haudattavaksi vieraalle maalle.

Yhteistyössä Margratenin kylän johdon kanssa hautausmaa sijoitettiin parhaalle maatalousmaalle, josta maanviljelijät saisivat lopulta korvauksen. Hautausmaan pinta-ala olisi lopulta 65 hehtaaria historiallisella entisellä roomalaisella maantiellä, joka oli kuljettanut Euroopan kasvua ja sotaliikehdintää varhaiskeskiajalta lähtien. 2000-luvulla tie on enimmäkseen maaseudun valtatie Maastrichtin (Alankomaat) ja Aachenin (Saksa) välillä.

Hautausmaan ensimmäinen maavalli rikottiin pääosin afroamerikkalaisen 960. Quartermaster Corpsin työvoimalla historiallisen kylmän ja märän talven alussa. Työntekijät loivat hakuilla ja lapioilla tavanomaiset haudat, jokainen oli kuusi jalkaa syvä, kuusi jalkaa pitkä ja 2½ jalkaa leveä. Käsittelyn jälkeen ruumis oli tarkoitus kääriä patjansuojukseen tunnuslevy suussaan. 300 ensimmäistä vainajaa haudattiin kiitospäivän 1944 aikana. Talven edetessä prosessia vaikeuttivat jäätyneet ruumiit, hautojen jatkuva tulviminen ennen kuin ne saatiin täytettyä ja kuljetusten ja koneiden kyvyttömyys pysyä lietteisellä maalla, aluehan oli entistä peltoa.

Kevät 1945 toi helpotusta hauitausmaaponnisteluihin, mutta haudattavien määrä lisääntyi dramaattisesti. Kun kuolleiden määrä kasvoi läheisen Ardennien taistelun ja muiden konfliktien myötä, Yhdysvaltain armeijan oli välttämätöntä pyytää Margratenin asukkaiden apua. Kylän halukkuus yhteistyöhön käynnisti Alankomaiden eteläisen Limburgin maakunnan ja amerikkalaisen hautausmaan välisen täysimittaisen suhteen, joka säilyi aktiivisena 2000-luvulle asti. Hautausmaa avattiin juhlallisesti Memorial Day 1946 -tapahtumana, joka herätti kansainvälistä huomiota ja johon osallistui kaksikymmentä kuorma-autoa täynnä kukkia kuudestakymmenestä ympäröivästä kylästä. 1949 hautausmaan viimeisessä kehitysvaiheessa suuri osa haudoista tyhjennettiin, ja ruumiit siirrettiin pois kotimaahan tai toisille hautausmaille. Jäljellejäävä hautausmaa suunniteltiin uudelleen, ja näin voitiin luoda Amerikan taistelumuistomerkkikomission (American Battle Monuments Commission) mukainen nykyaikainen Alankomaiden amerikkalainen hautausmaa. Hautausmaan avasi virallisesti Alankomaiden kuningatar Juliana vuonna 1960.

Lähes kaikki yhdysvaltalainen sodassa kuollut keskitettiin hautausmaalle lukuun ottamatta joitakin hautauksia Zoetermeeriin (lentäjä John E. McCormick), Loosdrechtiin (Jasper Vandenbergh, joka kaatui taistelussa 16. joulukuuta 1944 St. Vithissä - alun perin haudattiin Henri-Chappelleen, mutta siirrettiin Loosdrechtin hautausmaalle hänen vanhempiensa pyynnöstä, jotka molemmat olivat kotoisin kyseisestä kaupungista) ja Opijneniin (kahdeksan miehistön jäsentä Opijnenin yllä 30. heinäkuuta 1943 alasammutun B-17 Man-O-War -lentokoneen miehistöön kuuluvaa).

Yli 3 000 saksalaista, jotka oli haudattu amerikkalaisen hautausmaan viereiselle pellolle, haudattiin uudelleen Ysselsteynin saksalaiselle sotahautausmaalle.

Hautausmaan sisäänkäynnillä on kunniakenttä, jossa on taivasta heijastava allas. Siellä on vierailurakennus ja museo, jossa on kolme kaiverrettua operaatiokarttaa, jotka kuvaavat amerikkalaisten joukkojen liikkeitä alueella toisen maailmansodan aikana. Kappelin tornin juurella, heijastavaa allasta vastapäätä, on Joseph Kiselewskin tekemä patsas, joka esittää menetettyä poikaansa surevaa äitiä. 

Kunniakentän molemmin puolin olevilla seinillä on kadonneiden taulut, joihin on merkitty 1722 kadonneen amerikkalaisen sotilaan nimet. Nimen viereen sijoitetut ruusukkeet osoittavat, että henkilö on sittemmin tunnistettu. Ks. postauksen ensimmäinen filminpätkä.

Toisen maailmansodan päättymisen poikkeuksellisissa vaatimuksissa Etelä-Limburgissa sijaitsevan Margratenin yhteisön ja Alankomaiden amerikkalaisen hautausmaan rakentamiseen, purkamiseen ja jälleenrakentamiseen osallistuneen amerikkalaisen sotilasyhteisön välinen suhde on johtanut siihen, että ympäröivä yhteisö on kiinnittänyt poikkeuksellista huomiota hautausmaalle haudattuihin. Vuonna 1945 eräs kylän virkamies ehdotti, että perheet ja yksityishenkilöt ottaisivat käyttöön jokaisen haudan ja muistomerkin nimen, ja jokainen nimi on otettu käyttöön 2000-luvulla. Monet Alankomaiden ja Belgian kansalaisten tekemät adoptiot ovat periytyneet sukupolvelta toiselle, ja vuonna 2021 oli jonotuslista niistä, jotka halusivat ottaa vanhentuneet adoptiot vastaan. Adoptio-ohjelmaa, joka on olemassa eri muodoissa useimmilla Euroopan amerikkalaisilla hautausmailla, hallinnoi The Foundation for Adopting Graves American Cemetery Margraten.

Hautausmaalla järjestetään joka vuosi Alankomaiden muistopäivänä muistotilaisuuksia. 

Hautausmaan portti.

Hautausmaan tienviitta toisella puolella tietä.

Hautausmaan aukioloajat (7/25) ovat joka päivä klo 9-17. Paikan tarkka sijainti löytyy täältä.

Hautausmaan portilla on jo hyvissä ajoin ennen klo 17 univormupukuinen henkilö hätistelemässä pois sisäänpyrkijät, sillä täällä vierailulle pitää ottaa aikaa, eikä vierailu ihan puolessa tunnissa suju. Kyseinen henkilö sulki portin täsmällisesti.

Iltareissu Valkenburgiin

Kävin eilen Dr. Lenan vastaaontolla ikävän konjuktiviitin vuoksi. Tylsää kun silmät vuotavat jatkuvasti, tosin itse en osannut epäillä tulehdusta vaan kuvittelin sen vaan "vanhuuden vaivaksi". 

Olin vastaanotolta päin menossa apteekkiin, kun juolahtikin mieleen hypätä junaan ja lähteä katsomaan, millainen paikka Hollannin puolella oleva Valkenburg on, olihan niin kaunis ilmakin.

Heti kun käveli asemalta ulos, osuivat silmiin nämä muhkeat hortensiat. Noin metrin korkuisia olivat ja kukkien painosta keikollaan. Samanlaisia oli muuallakin kaupungissa.

Valkenburg sijaitsee Alankomaissa, samaisessa Limburgin maakunnassa, jossa olen viime aikoina pörrännyt. Kaupungin läpi virtaa Maastrichtiakin halkovan Meuse (Maas)-joen sivujoki Geul. Tämä sivujoki halkoo myös Belgian puolella Kelmisin kaupunkia (aiempi postaus Kelmisistä on täällä), ja joki on pahasti saastunut alueen sinkki- ja lyijykaivostoiminnan johdosta.

Samalla reissulla tuli testattua uusi, monta vuotta lähinnä byrokratiasyistä myöhästynyt, heinäkuun 9. päivä avattu kolmen maan läpi kulkeva LIMAX-juna, joka kulkee aikatauluissa RE18:na. LIMAX on lyhenne sanoista Liège-Maastricht-Aachen Express (Xpress), jos joku ihmettelee outoa nimeä.

Tämä kaupunki ei olut ihan niin päräyttävän pittoreski kuin Monschau, josta kirjoittelin aiemmin. Tosin viehättävämpi tämä oli kuin Liége tai Kelmis. Päätelkääpä itse kuvista!

Vanha mylly.

De Geulpoort ja Old Hickory Brug -silta.

Katolinen kirkko (Oude Kerk), joka on pyhitetty H.H. (His/Her Holyness) pyhimyksille Nicolaas ja Barbara

Taka-alalla mäen päällä pilkistävät vanhan linnan rauniot.

Torni taka-alalla on De Geulpoort, joka oli vanhan kaupunginmuurin portti. Portti tuhoutui vähitellen vuodesta 1644, mutta rakennettiin uudelleen vuonna 2014.

Vanhan näköinen ristikkotalo aseman liepeillä.

Kaupungintalon edessä puistossa oli tykki.

Se on saksalainen PaK 40 panssarintorjuntatykki, muisto kaupungin vapauttamisesta toisen maailmansodan aikana varhain aamulla 17. syyskuuta 1944, kun Yhdysvaltain 30. jalkaväkidivisioonan 119. rykmentti nimeltä "Old Hickory" rynni paikalle. 

Tämä sama rykmentti takavarikoi tämän panssarintorjunta-aseen pois syyskuussa 1944 ja se jäi jonkun puutarhaan, jossa se pysyi vuoteen 1989 asti. Vuonna 1989 saksalainen ase siirrettiin nykyiselle paikalleen 119. rykmentin, "Old Hickory" -laatan kanssa. Laatta lisättiin niiden miesten muistoksi, jotka taistelivat vapauden puolesta.

Valkenburgin rautatieasema

Pikkuhiljaa oli aika valua takaisinpäin asemalle, ja samainen LIMAX/RE18 toiseen suuntaan toi takaisin kotiin Aacheniin.

Siellä apteekissa on sitten edelleen käymättä...

Synttärilounas yhden Michelin-tähden Atelierissa Hollannin puolella rajaa

Minulla on syntymäpäivä tänään sunnuntaina, mutta otin varaslähdön, ja kävin Gulpenissa, Hollannin Limburgissa lounastelemassa yhden Michelin-tähden ravintola Atelierissa jo eilen lauantaina. Ranskalaisen Gault & Millaun ravintolaoppaan mukaan paikka saa 16,5/20 pistettä ja kolme kokinhattua. Gault & Millau sanoo paikasta seuraavaa (Dzinnin tarkastama ja muokkaama automaattikäännös) kuvien alla:

Gulpen, lausutaan HHulpen, räkäisemällä se H kurkusta.

"Keittiömestari Hans Kinkartz on ollut Atelierin ruorissa 25 vuotta ja hänen rinnallaan on erinomainen kokki Yarno Drummen. On mukava nähdä, kuinka Hans Kinkartz pysyy ajan tasalla ja luo modernin keittiön tyypilliseen historialliseen ristikkotaloon Gulpenin keskustassa. 

Yksityiskohtaisista alkuruoista Balfegó-tonnikala tomaatilla ja norilla on erityisen suosittu sen pehmeän, sulavan suutuntuman vuoksi. Keittiötiimi yhdistää villiä meribassia (-> meriahventa) sujuvasti hollantilaisten katkarapujen, bouillabaisse-kastikkeen, mandariini-appelsiinin ja hanhenmaksan kanssa. Yllättäviä ovat myös siististi hyytelöllä kiillotetut vasikan kateenkorvaleivät miedolla mausteisella nduja-kastikkeella ja appelsiinilla.

Hauska ja herkullinen on myös yhdistelmä tarjota vanhan Remeker-juuston ja makean Limburg-sipulin kera kantarelleja, sherryä ja kahvijauhetta. Bresse-ankka* on täydellisesti kypsennetty rustiikilla punajuuri-, sokeroitu kirsikka -ja mustavalkosipulihöystöllä. Vaimo ja sommelier Ellen Kinkartz esittelee suhteellisen nuoren viinilistan ja erinomaiset suosituksensa."

Tuntuu hassulta, että Gulpenin kaltaisessa pikkukylässä on edes Michelin-tason ravintola, mutta näitä kyllä löytyy pitkin Eurooppaa.

Tässä lounasmenu kokonaisuudessaan, siihen oli oikein printattu nimenikin. Organic liver oli eettisesti tuotettua hanhenmaksaa, ja ratte potato on siis manteliperuna, vähän puikulaa muistuttava. Joselito on ilmakuivattua Iberian kinkkua. Balfegó on sinievätonnikalaa, kosho japanilainen mausteseos, dashi japanilainen liemipohja, eikä olisi koskaan tullut omaan mieleenikään yhdistää lammasta ja sydänsimpukoita, mutta niin ne vaan hyvin toisiinsa sopivat.

Ensimmäinen amuse bouche oli alkoholiton Bloody Mary. Siinäpä tosiaan olikin tujusti tomaattia ja tabascoa, vaikka väristä olisi voinut päätellä ihan jotain muuta! Jos drinksuista puhutaan, Bloody Mary on ehdoton suosikkini, joten jo tämä sai miltei kyyneleet silmiini.

Plussaaplussaaplussaa! N°21-merkkiselle nahkalaukulleni tuotiin oma jakkara. Olen käynyt lukuisissa Michelin-ravintoloissa ympäri maailmaa, mutta tämä on Monte Carlossa sijaitsevan Alain Ducassen Le Louis XV:n (-> 3 Michelin-tähteä) lisäksi ainoa paikka, jossa saa jakkaran käsilaukulle. Monte Carlossa se oli tosin satiinilla päällystetty, pehmustettu pikkupalli, ja täällä puinen jakkara.

Ensin ajattelin törsätä aitoon shampanjaan, mutta heilläpä olikin juuri heidän ravintolalleen paikallisella viinitilalla tehty ravintolan nimeä kantava kuohuviini, joka ei todellakaan kalvennut aidon shampanjan rinnalla. Talon emäntä, Ellen, muuten todellakin osasi viininsä ja suositukset olivat suorastaan tyrmääviä (ja suurimmaksi osaksi paikallista tuotantoa).

Toinen amuse bouche oli rapeaa kimchiä kahdella eri tavalla (päälle ripoteltu kuivattuna, alla rapsakkana) tarjottuna vaahdoksi vatkatun punajuurikeiton kanssa.

Kolmas amuse bouche oli pieni tartaletti, jossa oli maa-artisokkaa usealla eri tavalla, soseena ja rapsakkana. Tässä vaiheessa tuli pöytään myös ensimmäisen ruokalajin viini, joka oli sekin paikallisesti tuotettua Pinot Grigiota (Pinot Gris). Viinin ohelle sai kylmää kuplavettä.

Sitten pöytään tuotiin rapeakuorista, lämmintä leipää ja sitä sai murtaa ja kastaa pieneen kulhoon, jossa oli lusikallinen crème fraîchea, marokkolaista mausteseosta, paahdettuja pinjansiemeniä ja hyvää espanjalaista oliiviöljyä. Näitä ei saanut sekoittaa keskenään, vaan leivänpalalla piti kaapaista kaikkia yhtäaikaa. Mitä makujen sinfoniaa!

Ennen varsinaista ateriaa pöytään tuotiin vielä yksi amuse bouche: Osteri. Nyt en tosin muista enää, mitä nuo lisukkeet olivat. Mausta päätellen päällä saattoi olla yuzu koshoa.

Minä en ole mikään ostereitten ylin ystävä, mutta tämä oli niin hyvää, että olisin voinut pistellä ainakin pari vielä lisää.

Sitten eka ruokalaji: Sinievätonnikalaa, eettisesti tuotettua hanhenmaksaa, pekonia, bergamottia ja retikkaa.

Huomatkaa nestemäisessä typessä jäädytetyt, höyryävät bergamottipallot! Todellista gastronomista kemiaa, jolle itse molekyyligastronomian taituri Heston Blumenthalkin kumartaisi.

Sitten seuraava ruokalaji: Meriahventa, ilmakuivattua Joselito-kinkkua, parsaa, herneitä, dashilientä ja kosho-maustetta.

Meriahven huuhdeltiin alas Bourgognen Septembre-nimisellä Chardonnaylla. Viini ei ollut liiaksi tammitettu, inhoan syvästi amerikkalaisia Chardonnay-viinejä, jotka maistuvat puusepänverstaalta.

Edouard Delaunay Septembre 2022.

Sitten pöytään tuotiin La Ratte -peruna, joka siis on puikulaperunamainen manteliperuna tarjottuna eri tavoin valmistetuilla sipuleilla, makadamiapähkinöillä ja sherrykastikkeella yllään paikallisdesta vuohenmaito-Sjevroaje-juustosta raastettu huntu.

Tätä kuvittelin menun tylsimmäksi ruoaksi, mutta se olikin erittäin maukas. Juusto oli myös pehmeän täyteläistä.

Perunan seuraksi oli tarjolla Pfalzin alueen Pinot Noir -viini (Royale Von Winning, Deidesheim 2022). Tämä kirvoitti vilkkaan keskustelun talon emäntä-sommelier Ellenin kanssa. Minä rakastan Alsacen jaloja valkoisia rypäleitä ja niistä tehtyjä viinejä, mutta siellä viljelty Pinot Noir ei saa minua syttymään. Pfalz (Palatinate) on siinä Rein-joen toisella puolella sijaitseva, hiukan tuntemattomampi viinialue, enkä olisi kuunaan kuvitellut innostuvani yhtään siellä viljelystä Pinot Noirista ja siitä tehdystä viinistä. Tämä oli kuitenkin varsin marjainen, jopa tuoksultaan.

Tässä vaiheessa, ennen lammasta, tuotiin pöytään sen kera suunniteltu viini: Thistledown Thorny Devil, McLaren Vale 2021. Tämä australialainen, robusti punaviini on tuotettu vanhojen viiniköynnösten Grenache-rypäleistä (Old Vine Grenache). Vanha viiniköynnös, old vine (ranska: vieilles vignes, saksa: alte Reben), yleinen kuvaus viinien etiketeissä ja se osoittaa, että viini on tuote huomattavan vanhoista rypäleistä.

Lampaan seurana oli vihreää parsaa, sydänsimpukoita ja karhunlaukkaa. Erikoinen yhdistelmä, siis simpukat ja lammas, mutta se todellakin toimi.

Sitten jälkiruokaviiniin, joka oli myös aika päräyttävä. Tämä on Pohjois-Italiasta Piemontesta kotoisin oleva Brachetto-rypäleestä tehty makeahko punainen viini. Valmistaja on Casina di Mela ja vuosikerta tällä Casimira Birbet -viinillä on 2022.

Jälkkärissä oli siis thaibasilikalla maustettuja tuoreita, makeita mansikoita, pistaasia ohuen lehtimäisen leivonnaisen muodossa ja hibiskusta.

Tämän jälkeen maha olikin niin täynnä, etten enää halunnut kahvia aterian päätteeksi. Tallustin Limburgerlinen bussille numero 350 (tämä risteilee n. 20 minuutin väliajoin Aachenin ja Maastrichtin rautatieaseman väliä), ja menin rajakaupunki Vaalsiin Albert Heijnille tekemään ruokaostokseni.

Koko aterialysti viineineen maksoin noin 185 euroa + parin kympin tipit, mutta oli kyllä joka sentin väärti, menen mielelläni uudelleenkin. Yleensäkin Michelin-tason. ravintoloissa kannattaa satsata lounaspakettiin, jos haluaa vähemmällä rahalla päästä. Kokemus on ihan yhtä huikea ja ruoka hyvää. Tänään muuten ravintolasta tuli vielä kiitosmeili.

Ravintola ulkoapäin.

Itse ravintoloitsijat.

Ravintola sisältä.

Poistuin ravintolasta varsin elämääni tyytyväisenä.

Tulipa taas tuupattua yksi vuosi eteenpäin elämässä. Seuraavaa synttäriä odotellessa...

* Bressen ankka? Piti oikein tarkistaa alkuperäisestä tekstistä, että se on oikein. Luulin aina, että Lyonin lähellä oleva Bourg-en-Bresse - tai paremminkin Bressen alue -  on kuuluista vain kananpojistaan. Aina näköjään oppii jotakin uutta.