lauantai 30. maaliskuuta 2013

Että voikin raivostuttaa

Haluan kirjoittaa muutaman rivin eräästä tärkeästä asiasta, joka koskee toisten auttamista. Heräsin tänään todella aikaisin ja päätin tehdä pienen kävelylenkin. Ulkoilu on ollut minulle todella vaikeaa koirulin kuoleman jälkeen; pelkään tavata muita koiraystäviä koirineen, koska silloin suru iskee suurimmillaan. Tänäaamuna olin niin aikaisin liikkeellä, etten arvellut törmääväni kehenkään, enkä törmännytkään.

Löysin sen sijaan kadunpielestä vanhan miehen, joka oli kaatunut. Muutama ihminen kulki ohi kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Luulivat varmaan, että hän on humalassa. Menin kysymään, mikä hätänä. Hän kertoi kompastuneensa katukiveykseen. Eikä todellakaan ollut mielestäni huppelissa!

Autoin hänet ylös ja varmistin, että hän on OK ja pääsee jatkamaan matkaansa. Mikä hemmetti siinä on, etteivät ohikulkijat voi auttaa? Tässäkin tapauksessa muutama ihminen vain käveli ohi niinkuin ei olisi huomannut miestä ollenkaan.

Todennnäköisesti miehellä oli Parkinsonin tauti, tai ainakin niin päättelin hänen käsiensä vapinasta. Tai sitten hän vaan toi mieleen oman isävainaani, jolle monasti kävi ihan samoin, siis hän tuupertui kadun varteen, eikä kukaan auttanut, koska luulivat hänen olleen humalassa. Hänella oli Parkinsonin tauti, joka aiheutti monia muitakin hankaluuksia.

Kaatunut ihminen voi olla liikuntaongelmainen, mene siis auttamaan.

Eikä tässä puhuta ainoastaan vanhuksista. Minulla itselläni on krooninen selkävamma, joka hoitamattomana halvaannuttaa tilapäisesti jalkojen toiminnan. Toisekseen en puhu välttämättä ainoastaan liikuntaongelmaisista, sillä muutama vuosi sitten tapahtui eräs toinen vastaavanlainen juttu.

Olin istumassa parvekkeellani kun huomasin pahimpaan ruuhka-aikaan keskellä katua hortoilevan papan. KUKAAN ei pysähtynyt, vaikka ilmiselvästi vanha mies oli vaarassa. Juoksin kännykkä mukana nopeasti alas ja totesin papan olevan muistisairaan. Tilasin ambulanssin ja selitin tilanteen, mies kun ei muistanut nimeään tai osoitettaan.

Kannattaa aina muistaa, että jonakin päivänä se voit olla sinä, joka tarvitset apua. Minä olen ollut todella pahastunut isäni kohtelusta, ja pahastunut myös noista parista esimerkistä, joista kerroin. Auttaminen ei vaadi paljoa.


2 kommenttia:

  1. Herranjestas sehän voi vaikka tarttua... taitaa olla ihmisten ajatus kun katsovat maassa makaavaa ihmistä. Ei kukaan nykyään enään pysähdy, vaikka ihmisellä olisi mikä, saatikka auta, ainoa mitä tehdään jos pysähdytään on; otetaan kuva kännykällä ja julkaistaa naamakirjassa tai jossain muussa sometyylisessä paikassa kuvatekstillä: kattokaa mikä spuge.

    Yleinen välinpitämmättömyys on nostanut päätään, katselen päivittäin ajellessani päiväkotien, koulujen ja päivätoiminta rakennusten (vanhukset, vammaiset) luona autoilijoita, kukaan ei hiljennä tälläisillä alueilla saati pysähdy suojatien luokse, ei etenkään silloin kun lauma on pysähtynyt ylittääkseen. Saan raivostuneita ohituksia ja tööttäyksiä, kun pysähdyn suojatien eteen... ja auta armias miten muut autoilijat käyttäytyvät jos päästän vaunuja lykkivän äidin tai sen rollismummun/papan.

    Ja voit olla aivan varma, kyllä vanhemmat saavat nämä asenteensa siirrettyä lapsilleen. Eräs politiikko hiljan kirjoitti asenne on muuttunut kaveria ei jätetä mallista, kaveri jätetään ihan varmasti.

    -nina-

    VastaaPoista
  2. Ei voi sanoa muuta kuin että järkyttävää tämäkin.

    VastaaPoista

Kommenttisi tähän asiaan ilahduttaisi minua ja lukijoita! Kiitos kommentoinnista!