maanantai 30. toukokuuta 2016

Kuulumisia ja hiukan tapakulttuurista (sekä arvonta)

Viime viikolla kävin (taas "vaihteeksi") ortopedillä, ja saikkua ropsahti kuukausi. Royal Ascot lähestyy uhkaavasti, samoin kun paluu Lontooseen. Enkä vieläkään pysty kävelemään tällä koivella kunnolla, saatika sitten korkkareilla.

Kerroin murheestani ortopedille, joka tokaisi, että "anna sen fysioterapeutin opettaa sut kävelemään niillä korkkareilla". Minun kyynelehtimiseni loppui siihen. Ehkä on vielä toivoa, sillä en halua viettää kahta ihanaa Ascot-päivää istumalla Royal Enclosuren Bollinger-baarissa, en vaikka siinä on totopiste vieressä. Pitäähän sitä hevosiakin nähdä, eivätkä ne liiku siinä shampanjabaarin liepeillä.

Muualle joutuu jonottamaan, tänne ei, vain kutsuvieraille tämä katsomo.
Alkaa välillä iskeä epätoivo tämän jalan kanssa. Mutta ehkä fysioterapiassa keksimme jotakin.

*****

Old habits die hard. Ajattelin tässä päivänä muutamana omaa kotikasvatustani. Miksi vielä tässäkin iässä näen jo kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen isäni naaman, kun lasken esimerkiksi kahvin kanssa nauttimani proteiinipatukan paljaalle pöydälle, olkoonkin, että siinä on kääre suojana? Lapsuudenkodissani ei äiti ollut niinkään tiukka pöytätavoista kuin isä oli. Varjele, jos satuit laittamaan leivän muualle kuin leipälautaselle, tai et käyttänyt veistä ja haarukkaa syödessäsi! Vielä nytkin minulla on kärsivä olo, kun katson esimerkiksi amerikkalaisten veitsen ja haarukan käyttöä.

Ei tullut myöskään kuuloonkaan, että pöydässä olisi lukenut vaikkapa sarjakuvalehtiä. Ei todellakaan! Ainoa poikkeus oli isä itse, joka kiireisenä aamukahvilla luki sanomalehden ja siitä usein ääneenkin muille valittuja uutisia.

Pöytään oli myös tultava, vaikkei olisi ollut nälkäkään. Syödä ei välttämättä tarvinnut, mutta pöytään oli tultava ja mielellään maistettava ruokaa edes hiukan. Ruokailuajat olivat myös säännölliset, ja isä tuli töistä kotiin syömään lounasta. Viikonloppuisin syötiin usein hieman paremmin ja lounas myöhempään aikaan, illallinen sitävastoin saattoi olla hyvinkin kevyt, vaikkapa mannapuuroa ja pakastemarjoja, tai pannukakkua ja omatekoista (ja pakastimesta ihanan jäähileistä) omenahilloa. Joskus sunnuntaisin käytiin syömässä ravintolassa koko sakki.

Piti istua suorassa, huomioida muut ojentamalla ruokakulhoja etc. Isän omassa lapsuudenkodissa ei saanut pöydässä edes puhua (lasten siis), mutta sitä sääntöä oli liennytetty hänen omassa perheessään.

Äiti hallitsi kaikki kattamisen kuviot, joskaan meillä ei koskaan ruokapöydässä (taikka juuri muutenkaan) juotu mitään alkoholipitoista.

Pöydässä piti istua suorassa (juu, ja minä sain muutamankin tukkapöllyn, koska piti kokeilla rajoja ja keikkua tuolissa - ärsytysbravuurini), piti syödä suu kiinni, ei saanut hörppiä tai päästellä muitakaan epämääräisiä ääniä (kuten röyhtäykset), piti aloittaa vasta, kun kaikki olivat pöydässä, ruokaa ei saanut moittia (ruokarukousta ei muuten meillä koskaan harrastettu, eikä muutenkaan uskonnollisuutta tuotu esille, vaikka kirkkoon kuuluttiinkin) ja lopetettaessa haarukat ja veitset piti laittaa kello viiden asentoon sievästi, kyynärpäitä ei saanut pitää pöydällä  -  ja kiitos tottakai kuului asiaan. Serviettejä piti käyttää, ja jopa minä opettelin taittelemaan niitä (niin, silloin ne olivat aina kankaisia, vaikka varmaan paperisiakin oli olemassa) mitä monimutkaisimmiksi figuureiksi. Se olikin kivaa hommaa!

Eikä silloin ollut ravintoloissa mitään lasten leikkipaikkoja! Eikä niitä ole ulkomaillakaan juurikaan. Esimerkiksi Ranskassa tai Espanjassa lapset istuvat muun perheen kanssa pöydässä todella nätisti. Miksi ei näin ole Suomessa?

Kirvoittivatko nämä muisteloni mieleen jotakin omasta lapsuudestasi? Kerro kommenttikentässä mitä, ja osallistut samalla hyvän meikkisivellinsetin arvontaan.



Olen samanlaisia siveltimiä käyttänyt jonkin aikaa, ja ne hyviksi todennut!

Arvonta on auki vain rekisteöityneille lukijoille (liittyä saa toki), joten kerro, minkä kanavan kautta seurailet blogiani, sekä liitä mukaan toimiva s-postiosoite.

Arvonta on auki viikon, joten osallistuthan ensi viikon maanantain loppuun mennessä. Voittaja julistetaan heti tiistaina. VASTATKAAPA MYÖS OIKEASSA KOLUMNISSA OLEVAAN KYSELYYN!

Onnea siis arvontaan!



16 kommenttia:

  1. Bloggerin kautta mukana seurailemassa
    postin.tuomaa@gmail.com

    VastaaPoista
  2. Mitenkä liityn rekisteröityneeksi lukijaksi? Ja mitä tarkoittaa kysymys: minkä kanavan kautta seuraa blogia? Kysyy tyhmä tp, joka ilman mitään "kanavaa" tulee vain tälle sivulle, ja ihan kiinnostuneena on lähes päivittäinen vakiolukija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, katso tuota oikealla olevaa kolumnia. Laita mulle meiliä, jos on ongelmia (etusivulla meiliosoite).

      Poista
  3. Olin hotelli ja ravintola alaa opiskelemassa! Sielöä oli samanlaista pöytäetikettiä. Kyllä jännitti! Pöytä täytyi kattaa oikealla tavalla, veitsikään ei saanut olla väärinpäin! :D seuraavaksi tehtävä oli esittää tarjoilijaa, tarjoilla oikeaoppisesti, ja sitten vielä syödä!
    Kotona sitten taas pöytäsäännöt nirsolla lapsella.... no pyöri siinä yks jos toinen tunti ja tukkapöllyä tuli kun koiralle syötti :p kiitos! Kylläpäs piristi muistella vähän erikoisempia!
    Bloggerin kautta seuraillaan, ssofia.o@hotmail.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahhh, Sofia, kiitos kun kommentoit. Pidin itse aikoinaan koko hommaa ihan humpuukina, mutta oikeasti; nyt osaan sitä arvostaa!

      Poista
  4. Meillä kotona ei kauheasti hienosteltu kun olin lapsi, mutta ruokapöydässä piti käyttäytyä kunnolla. Katttamaan opeteltiin yksinkertaisesti ja kello viiden säännön opin koulussa.
    En varmaan hallitse kattauksen kaikkia kiemuroita vieläkään, mutta hyvät pöytätavat on hallussa. Ja ne olen opettanut lapsellekin. Kun on vieraita niin pöytä katetaan kauniiksi ja syödään pitkän kaavan mukaan. Ja arkea piristetään kauniilla serveteillä!
    Alakoulumuistona; istuimme pitkässä rivissä pöytien ääressä, soppalautaset nenän edessä ja johtajaopettaja söi ja piti kuria pöydän päässä. Ennen ensimmäistä lusikallista opettaja karjaisi veret seisauttavalla äänellä "Kyynärpäät!" ja sitten saatoi syönti alkaa. Sitä lusikoi aika varovasti kun ei koskaan tiennyt koskaan tiennyt koska joku unohti käsivartensa pöydän reunalle, nimittäin silloin tuo veret seisauttava huuto toistui. 😀
    Seuraan bloggerin kautta.

    VastaaPoista
  5. Toivottavasti saat jalan juhlakuntoon! Olisi harmi, josset pääsisi nauttimaan täysin siemauksin. Meillä ei oltu kotona niin tiukkoja ruokapöytäkulttuurin kanssa, mutta sitäkin tarkempia lakanoiden puhtauden kanssa. Lakanoille ei istuttu ulkohousuilla eikä istuta nykyisessäkään kotona tämän seurauksena! :D Ei edes sukkien laittoa varten saanut istahtaa sängyn jalkopäähän sitä ensin petaamatta. Seurailen ensisijaisesti bloglovinin kautta, msesmsesmses@gmail.com

    VastaaPoista
  6. Näistä vanhoista kotikasvatustavoista oli jännä lukea. Myös minulla on hankala olo jos laitan tai jos puoliso laskee voileivän suoraan pöydälle. Ja mses-kommentissa ollut ”ulkohousuilla suoraan lakanoille istuminen” tuntuu pahalta – eli tulee siitäkin huomauteltua ukkokullalle. Kuitenkaan minulla ei ole suoranaista muistikuvaa kotikomenteluista noiden asioiden suhteen. Mutta kotoahan oppii asiat myös sanattomien viestien ja esimerkin kautta. Paljon niitä perittyjä rutiineja varmasti on.

    VastaaPoista
  7. Pöytätapoja huomattavasti suurempi ongelma oli se että olin erittäin nirso kersa joka ei olisi syönyt muuta kuin voileipiä. Äiti ei pakottanut kummemmin syömään mutta sanoi aina, että et voi sanoa ettet tykkää ennen kuin olet edes maistellut.
    Luen bloggerin kautta.
    heli.studiokaira@gmail.com

    VastaaPoista
  8. Meillä ei ole ollut kovin tiukkaa pöytäsääntöjen kanssa, mutta pöydässä ei ole saanut venkoilla ja tahtoessaan jotain, on täytynyt pyytää kauniisti ja lopuksi on kiitetty. Kiittämistä ja kauniisti pyytämistä opetan myös omalle lapselleni, joka osaa nykyisin hienosti nuo taidot.
    Seuraan bloggerin kautta.
    s.kansakoski(at)luukku.com

    VastaaPoista
  9. Meillä ei ole ollut koskaan mitään tiukkoja pöytäsääntöjä ja oon ollut sen verran kiltti lapsi etten muista että oisin saanut mitään kurinpalautusta koskaan.
    Mukana arvonnassa
    eekku80@netti.fi

    VastaaPoista
  10. Niin ja luen bloggerin kautta nimimerkillä eekku80

    VastaaPoista
  11. Omassa lapsuudessa meillä ei ollut tarkkoja pöytäsääntöjä laisinkaan. Ainut mistä oltiin tarkkoja, oli kiittäminen ja omakin lapseni oppi kiittämään heti kun oppi puhumaan :) Seuraan bloggerin kautta.
    ameliarose211@gmail.com

    VastaaPoista
  12. Huomenta! Random.org on puhunut, ja sivellinsetin saa Outi!!! Onnea voittajalle ja laitatko osoitteesi niin postia tulee!

    VastaaPoista

Kommenttisi tähän asiaan ilahduttaisi minua!