Baabelin torni

Täytyypä pureutua tähänkin aiheeseen. Siis olen lukenut pitkän saksan, eli kokonaista seitsemän vuotta. Se lopahti aineen kirjoitettuani. Näin jälkeenpäin ajattelen, että mikä suuri merkitys opettajalla on oppilaan motivoimisessa.

Minun opettajani oli tyylikäs "vanhapiika", joka tykkäsi kovin lukiopojista/nuorista miehistä, ja hänestä liikkuikin kaikenlaista juttua kaupungilla - en tiedä olivatko tosia vai ei. Ilmeisestikin ainakin osa oli totta, sillä juttujen todistajina oli useita henkilöitä.

Ei siitä sen kummemmin, mutta se, että hän aina maireasti kääntyi luokan priimuspoikien puoleen erinäisissä asioissa, ja meitä tyttöjä kun oli pitkien matemaattisien aineiden luokalla vain muutama, me tunsimme itsemme syrjityiksi, koska emme saaneet mitään kannustusta.

Nyt ajattelen, että olipa tyhmää olla epämotivoitunut, mutta käskepä teini-ikäistä motivoitumaan! Harvoin onnistuu ilman mitään. Toisaalta minulla ei ole ollut paljoa tilaisuutta (innostuksen puuttumisen lisäksi) harjoitella saksaani, sillä lääketutkimuksen kieli on englanti.

Ymmärrän enemmän kuin puhun, ja kun milulla on aikoinaan ollut projektissani saksalaisia tutkijoita, joiden puhuttu englanti on taasen ollut huonohkoa, teimme kompromissin: he kysyivät ja kommentoivat saksaksi ja minä vastasin englanniksi.

Nyt on noistakin vuosista aikaa ja taas viritellään kielitaitoa. Saksassa on se hyvä juttu, että verbi on useimmiten lauseen lopussa, jolloin on muutama sekunnin murto-osa aikaa funtsia lauseen tarkoitusta. Sama sekä kuunnellessa, että vastatessa.

Olen siis tässä nauranut itselleni, mutta samalla hoksannut, että aivot toimivat kyllä aika vikkelästi silloin, kun niiden pitää! Tosin jotkut sanat voivat olla hakusessa.

Kuten jälleen tänään, kun tulin töistä ja kaivelin kynsiviilalla postiani siitä postiluukun osasta, jota ei saa auki kuin pienellä avaimella (joka ilmeisimmin on kaikilla asukkailla samanlainen  - kadotin avaimen Suomessa viime viikolla, ja se oli siis jäänyt miesystäväni luo yöpöydälle, ja hän antoi minulle omansa kun lähdin ja hänen avaimissaan siis ei ole loodan avainta).

Ulko-oven takana oli ollut saapuessani nuori nainen, joka tuli kyllä sisään omilla avaimillaan. Hän oli näppäillyt jo puhelintaan oven ulkopuolella, ja sisään tultuaan hän luuhasi aulassa tovin näpräten puhelinta. Siinä yrittäessäni "murtautua" omaan postiloodaani hän näpräsi puhelintaan ja purskahti vollottamaan.

Aika absurdi tilanne! Minulta arveluttavaa käytöstä (siis ulkopuolisen silmin) kun yritin onkia pitkällä kynsiviilalla pakettikorttia postilaatikostani ja samalla mietin, mitä sanoa hänelle, millä tavalla lohduttaa tai edes kysyä, miten voisin auttaa (saksaksi)? Tai en edes tietty ehtinyt kysyä, minä maalainen hän oli, kun hän jo juoksi sitten ulos ja minä jäin siihen ihmettelemään.

Jotenkin asia nyt vaivaa ja kiusaa, etten mennyt edes yrittämään kysyä, että voinko auttaa.