perjantai 15. joulukuuta 2017

Surua ja muistoja

Eilen klo 18 Suomen aikaa tuli viisi vuotta pienen, iloisen koissuni kuolemasta. Polvenkorkuinen ja todella arka hörökorvamme tuli aikoinaan Kuwaitista hiukan kuin "tuliaisena".



Meidän ihana Sere-koissu. Neitokainen eli juhlalliseen palttiarallaa 18-vuoden ikään. Emme tiedä tarkalleen, koska neitokainen on ns. löytökoira.

Pentuja oli alunperin kaksi: Sere ja veljensä Ali Baba. Kuwaitissa asuvan sisareni piti alunperin pitää tämä neiti, koska pienempi tyttökoira on helpompi kuljettaa - ja hän kulki silloin muissa kuin työasioissa Turun ja Kuwait Cityn väliä.

Toisin kävi ja molemmat löytöpennut sairastivat parvon ja penikkataudin ja Ali Baba -paralla se meni keskushermostoon, joka sitten koitui kohtaloksi.

Sere, joka oli aina todella arka koira, päätyi siis meille Turkuun.

Polvenkorkuinen, arka koira, jonka kylkiluita oli joku potkinut siellä Irakin rajalla.  Pentuparka oli aina arka ja pelkäsi yli kaiken tummaihoisia ihmisiä.

Neitokainen oli aina todella terve, joten todella shokki olikin se, että Neiti alkoi pyörtyillä, eli jotakin oli vialla. Veimme Neidin eläinklinikalle, ja oli shokki löytää kasvain, joka oli yltympäri keuhkoja!

Huomasin, että Seru ei voinut yöllä nukkua kyljellään, eikä halunnut edes herkkujaan. "Iskänsä" luona hän tosin ajoin haki seuraa, ollen aina avoeronkin jälkeen "isän tyttö".

Jossain vaiheessa syöminen loppui kokonaan, edes herkut eivät kelvanneet ja koska oli perjantai, aloin pelätä, että jos jotakin sattuu ja emme saa eläinlääkäriä antamaan sitä armahdusta....

Jäi hiukan juttu eilen kesken... Niin, koirulille lakkasivat herkutkin maistumasta, vettä kuitenkin joi. Huomasin, että pienikin rasitus sai aikaan pyörtyilyä ja koiruli nukkuikin suurimman osan aikaa sängyssäni, pudoten sieltä kuitenkin kerran, mikä sai minut huolestumaan, enkä mielelläni jättänyt koiraa yksin.

Pari viikkoa eläinlääkärikäynnin jälkeen yritimme nesteenpoistolääkkeen turvin, sillä keuhkoissa oli vettä. Ulos koira lähti mielellään, ehkä kirpeässä pikkupakkassäässä oli helpompi hengittää. Portaita koira kuitenkin kannettiin alas, sillä portaissa koissu näytti pelkäävän alasmenoa. Ylöspäin kulki paremmin.

Seuraavan viikon keskiviikkona huomasin koiran nenästä valuvan vettä, enkä halunnut kokea enää toista viikonloppua pelon vallassa. Oli tehtävä päätös.

Seuraavana perjantaina, 14. päivä oli varattu aika eläinlääkärille. Saimme viettää koissulin kanssa viimeiset tunnit erillisessä huoneessa.

Vieläkin juttelen Serulille, vaikka tiedän, ettei häntä enää ole. Vieläkin muistan sen, kuinka töistä tultuani istahdin olohuoneen sohvalle ja sanoin koissulle, että tulepas vähän juttelemaan ja kertomaan, miten päivä on mennyt. Silloin koissu aina pyyhälsi sohvalle makkarista rapsuteltavaksi.

1 kommentti:

Kommenttisi tähän asiaan ilahduttaisi minua!