#aivannormipäivä

Teini-ikäisen Dzinnin pahin pelko on toteutunut: alan olla ihan kuin äitini, mitä tulee ostoksilla käyntiin.

Tämä tarkoittaa sitä tänään, että vaikka kampaajalla käynnin lisäksi ei ollut mitään muuta muistettavaa kuin apteekissa käynti (tyroksiinit, eli kilpparilääkitys finaalissa).

No, palasin iloisena kotiin huomattuani erään kempparin alennusmyynnit (ja tietty siellä piti käydä  shoppailemassa), viihdyttyäni Stockan MACin tiskillä (kas kun meikkivoidekin alkaa olla finaalissa, sain myös mukaan muutamia näytteitä) ja sitten kauppahallissa ja hiukan muuallakin ostelemassa jos jotakin herkkua, kuten tummalla suklaalla päällystettyjä kirsikoita jne.

Viimeksimainittuja en todellakaan olisi tarvinnut....mutta - asiaan.

Ihanat, mozzarellatäytteiset viinirypälepingviinit porkkanaräpylöineen bongasin juustokauppa Eedamin tiskiltä! Kiva idea!

Ai siis mitä tarkoittaa olla kuin (eläkkeellä oleva) äitini? Tai "mutsi", kuten hän aina e-meilinsä allekirjoittaa. No sitä, että saatetaan jonakin päivänä jopa kirjoittaa kauppalappu (tai siis minä kirjoitan), mutta sitten unohdetaan se kotiin tai ei saada selvää omasta käsialastaan, ja sitten moni tarpeellinen ostos unohtuu. Sitten "asioikseen" käydään kaupassa useaan otteeseen. Kyllähän se päivä siinäkin kuluu (ja fyffeä). Tässä vaan on erotuksena se, ettei mutsi tee heräteostoksia niinkään kuin minä.

Noh, pääsin kotiin pusseineni ja kasseineni (bussilla, kun auton ajokielto on voimassa ja käsi "paketoitu"). Iloisena kokkailin taas täytettyjä herkkusieniä (laiskan ja yksikätisen kokin safkaa, ohje ollut jokin aika takaperin blogissa). Sitten kun sain ne uuniin, se tapahtui.

Muistin ne pahuksen pillerit. Sitten ajattelin, että josko ei tarttiskaan lähteä uudelleen apteekkiin, vaan jos niitä löytyisi täältä jokin jemma? Käsilaukuissa (huom. monikko!) saattaa olla varapurkkeja.

Käänsin sitten kaiken ympäri ja siinä kului miltei tunti  - ei mitään havaintoa tyroksiinivarannosta. Tässä ajassa olisi tosin käynyt apteekissa jo muutamaan otteeseen.

Tähän alistuneena sitten läksin apteekkiin ja kas, en läytänyt puhelintani. Uusi etsintä, ja se löytyi sitten keittiöstä, jossa "kokki" oli hiukan säätänyt paikkoja. Öh taas.

*****

Siihen sitten saatiinkin kulumaan kokonaista puoli päivää. Plus puolen päivän kampaaja (jossa oli hinta vakkaritsydeemistä laskenut kympillä...kerrankin näin päin, enkä kysellyt). Piti siellä hiukan shopatakin, "jouruilun " lisäksi (joo, onhan se halvempaa kuin UK:ssa...ellei sorru kaikenlaisiin...).

Alkuperäinen juttu jäi kuitenkin kesken. Siis äitini käy monta kertaa päivässä kaupassa, koska "unohtelee" ostaa jotakin. Niin siis minäkin nyt. Mutsi on eläkkeellä, ja hänellä on aikaa siihen. Niin minullakin saikkarilla. Erotuksena tästä mutsilla on auto ja minulla käsi paketissa = ei ajeta autoa vaan kuljetaan dösällä. Huoh.

Huvitusta siinäkin. Siis eläkeläsille.

Mutta en silti haluaisi myöntää, että omena ei ole pudonnut kauaksi puusta. Mutsi ei lue tätä blogia, mutta kai minun täytyy tämä touhu myöntää (ja hän taatusti nauraa, mutta niin, sellaista se on elämä!). Öh. Varmankin kaikki teinit ajattelevat noin?

Kaiken huippuna pitää myöntää, että kun olin sitten vääntäytynyt sinne apteekkiin ja takaisin, muistin, että kilpirauhasongelmaisena olen piilotellut niitä lääkkeitä hiukan joka matkalaukkuun, paljon matkustavana ihmisenä, sillä niitä ilman en tule toimeen.

Oh, well.

Paljon siis "melua tyhjästä". Lohduttakaapa minua sanomalla, etten ole ainoa tällainen?

PS: Arvonta on edelleen käynnissä, selatkaapa hiukan taaksepäin postauksiani.