Olen siellä pian takaisin, mutta silti puhelu sai jokaikisen hiuskarvani nousemaan pystyyn kauhusta ja pelosta.
OK, papa on 90-vuotias, ei halua olla sairaalassa (kukapa haluaisikaan), on virkeä, kun omaisia on läsnä, syö, eikä hangoittele vastaan hoitoa.
Mutta kun me muut emme pysty (emmekä saa) olla läsnä 24/7, hän repii letkunsa irti, eikä hyväksy hoitoa.
Tavallaan ymmärrän, hänhän on erittäin sosiaalinen professori. Ymmärrän myös sairaalahenkilökunnan kannan, sillä eilen tuli tieto, etteivät he enää suostu muuhun kuin palliatiiviseen terminaalihoitoon. Hänellä on edelleen se keuhkotulehdus.
Hänet haettiin kotiin, jonne on valmistettu hänelle ja hoitajille omat tilat, ja toivottavasti hän siitä piristyy. Tapaan hänet itse pian.
Minulla on raskas olo. Ymmärsin aikoinaan oman isäni sanoiksi pukemattoman halun kuolla (hänen menetettyään näkö- ja liikkumiskykynsä), mutta nyt tässä tilanteessa ahdistus on syvä.
Hän on aito Summerhill child, ja te, jotka olette opiskelleet kasvatustiedettä, tiedätte, mitä se tarkoittaa.
Toivottavastipäivä huominen on parempi.
Voi jaksamista sinne hirmuisesti kaiken tän huolen keskelle! Asioilla on tapana järjestyä, niin miten on lopulta parhaaksi. :-)
VastaaPoista-Satu, http://mylifes-stripes.blogspot.fi/
Kiitos.
PoistaVoimia! <3
VastaaPoistaVoimia.
VastaaPoistaOma anoppi sairastaa munuaissyöpää, eikä taideta juhlia syyskuussa hänen syntymäpäiviään enää.
On se kamalaa. En tiedä, kumpi parempi, se, että kuolema tulee yllättäen vai se,että sen tiedetään tulevan pian :(
Poista