Pieniä muistoja

Ulkona on ollut kurja keli, mutta voi miten mielelläni menisin koirulia sinne taluttamaan. Viikonloppu ja alkuviikko ovat menneet aikalailla pipariksi koissua kaivatessa. Nyt olen valvonut pari yötä  - viime yönä tuli sellainen olo, etten edes voi mennä makuuhuoneeseen ja yrittää nukkua itkemättä. Katsoin TV-ohjelmia netistä koko yön, ja aamulla minua tuijotti peilistä kalpea ja punasilmäinen zombi niin, että itsekin ihan hätkähdin.

Koiru oli pikkupentuna varsinainen riiviö. Tosin näin jälkeenpäin ajatellen neiti teki pentuna varsin vähän vahinkoa verrattuna muutamiin tuttavieni koiriin. Mitä nyt tuli pätkittyä TV-kaapeli kymmenen sentin pätkiksi, jolloin makkarin TV pimeni täysin. Tai hiukan muotoiltiin antiikkihuonekalujen puuleikkauksia uuteen uskoon tai syötiin olkkarin toisen ison maton hapsut. Asia paljastui, kun hämärässä puistossa luulin, että koirulin peräpäästä tulee ulos lapamato. Se olikin siis matonhapsu. Mattoon tehtiin myös hieno golfin puttausreikä. Eli meillä oli hieno "viheriö" kotona.

Jokirannan piknikeistä neitokainen tykkäsi kesäisin todella paljon. Ainakin jos oltiin siinä vakkaripöydässä omenapuun alla, ja sai hiukan puutarhuroida pöydän viereistä pusikkoa ja asetttua sitten sen keskelle pitämään vahtia. Vieraita koiria kun ihan alvariinsa paseerasi hänen rannassaan. Niitä piti tietystikin hiukan komentaa. Ainakin tyttökoiria. Poikien kanssa voi vähän flirttaillakin, mutta hännän lähellekään niitä ei saanut päästää, muuten alkoi kiljunta.

Tarkat olivat koissun silmät puistossa ulkoillessa; ei ole yksi eikä kaksikaan kertaa, kun piti rynnätä jonkin päästäisen perään. Tyhmä palvelustyttö, jota piti aina iltaisin ulkoiluttaa koska hän ei uskaltanut mennä yksin ulos, ei tietty hölmöydessään tällaista kiinnostavaa objektia huomannut, vaan päätyi talutushihnan jatkeena nokalleen ruohikolle. Sieltä se kontiainenkin tuli sitten huomattua.

Koissussa oli hiukan pellen vikaa myös; mitä enemmän neidille nauroi, sitä enemmän hän esiintyi.  Uimarannalla neiti kerran innostui ruoppaamaan rantaa ja kantoi suussaan isoja kiviä rantahietikolle. Kun meitä oli porukkaa nauramassa moiselle touhulle, neiti vain yltyi ja lopulta upposukelluksissa ollut koiru piti hakea rantaan kun oli reppana yrittänyt kaivaa hiekasta isoa kiveä ja ohikulkevan laivan synnyttämä aalto peitti koirun kokonaan hännänpäätä lukuunottamatta.

Tullessaan Suomeen koiru olikin yhtä luirua häntää, isoja korvia, suuria silmiä ja pitkiä vinkuheinäkinttuja. Toinen korva sojotti ylöspäin ja toinen alaspäin. Niihin oli yritetty karhuntarralla kiinnittää dinaarin kolikot, jotta ne painuisivat molemmat lupalleen, mutta ei tullut neidistä luppakorvaa, ei. Ei tullut vinkuheinäkoivistakaan koskaan sen paksumpia, mutta varsinkin pentuaikana ne koivet heiluivat holtittomasti kuin helikopterin lavat neidin juostessa. Sille ei voinut muuta kuin nauraa, ja kyllä sitä juoksua riittikin sen jälkeen.

On todella vaikeaa tajuta, ettei koirua enää ole. Niin monta kertaa säpsähdän johonkin tuttuun ääneen, herään aamulla siihen, että juttelen koiralle ja suuntaan kaupassa koiranruokahyllylle miettimään, mitä herkkuja pitäisi ostaa tänään.

Ahdistaa ihan hirveästi muistella niitä viimeisiä päiviä yhdessä. Tuntuu, että ei omalta shokiltaan saanut edes hyvästeltyä koirulia kunnolla :(