Homeasunto

Kylla kai noissa asunnon homejutuissa jotain peraa on, siis ongelmaa. Olen niistanyt, aivastellut ja yskinyt koko yon ja silmat ovat kuin auton jarruvalot. Ei tama mitaan flunssantapaistakaan ole. Nenakin alkaa olla ruvella.

Tanaan pitaisi kayda uudelleen siella, silla tietystikin unohdin puolet niista tavaroista, joita eilen piti sielta hakea.

Olen ollut muuten aika ilahtunut eilisen polikaynnin jalkeen. Alunperin todella kirealta vaikuttanut kirurgi lientyi huomattavasti, kun mainitsin hanen kurssikaverinsa olevan vanhin ystavani (vanhin siis siina mielessa, etta olemme olleet ystavia 6-vuotiaasta lahtien  - sille nauroimme makeasti kun han tuli kaymaan).

Muutenkin potilaitten kohtelu on muuttunut niista edellisen syovan hoidon ajoista. Teitittelysta en kyllakaan tykkaa, ja joka kerta vilkaisenkin oman olkani yli varmistaakseni sen, etta puhutaan juuri minulle :).

Elamanhalu alkaa pikkuhiljaa elpya. Tosin kuolemanajatus ei enaa niin pahoin pelota. Enemmankin ajattelen sita, minka jatan jalkeeni, ja niita ihmisia. Kuulostaa kai omituiselta, mutta kylla sita asiaa on tyostettykin.

Koskaan en ajatellut, etta ilolla jatan tyopaikkani, mutta oikeasti, olen helpottunut. Se tyoyhteiso ei ole sama kuin ennen, ja kuten on varmaankin kaynyt ilmi, johtajuus on valitettavasti varsin keskenkasvuista. Valilla se sokeus asioiden suhteen arsyttaa, mutta oikeasti tunnen saalia siita ymmarryksen puutteesta. "Meillahan on NIIN hyva tyoilmapiiri, EIKOS vain?".

Hyva johtaja puolustaa omiaan, eika kaanny heita vastaan. Varsinkaan lietsoen eripuraa tyoyhteisossa.

Onneksi on tama uusi projekti aluillaan. Olen myos iloinen muitten firmojen kollegoiden ja ystavien tuesta. Siis siita, mita pitaisi myos tulla oman tyonantajan kollegoiden taholta, mutta tama eras henkilo on sen bannannut.