Katsoin Klaus Härön elokuvan Äideistä parhain. Sota todellakin muutti ihmisten elämää silloin merkittävästi. Sitä ei minun sukupolveni, saatika sitten nuoremmat edes ymmärrä.
Isävainaani oli aikoinaan sodassa, Aunuksella, Karjalan kannaksella. Hän puhui niistä ajoista aina iloisella mielellä, optimistinen taivaanrannanmaalari kun oli koko ikänsä. Toisin kuin eräs sairaalassa tapaamani vanha pappa, jolle tuli aina kyyneleet silmiin niitä aikoja muistellessaan. Hän jutteli niistä asioista minulle mielellään, varsinkin kun kerroin isäni myös olleen sodassa.
Isä sai koko sodan kuulostamaan pojankloppien hauskalta ulkomaanmatkalta, vaikka he etulinjassa olivatkin, eikä se takuulla ollut mitään lastenleikkiä. Hauskin juttu minusta oli se, että hän - hyväuninen kun aina oli - oli kerran nukahtanut hylätyille hevoskärryille ja vihollisen tankit olivat jyristellet ohi ja hän oli jäänyt linjojen taakse. Heräämättä jytinään. Muut olivat luulleet hänen kuolleen, mutta niinpä hän sitten kuitenkin oli keplotellut herättyään itsensä omien puolelle takaisin. Ilman, että viholliset olivat häntä edes huomanneet. Luulivat kaiketi myös häntä yhdeksi kaatuneista. Tämä juttu ei tietystikään tuntuisi yhtä hauskalta, jos näin olisi oikeasti ollut asia, tai jos hän olisi joutunut vangiksi.
Vapaa-ajasta korsuissa hän jutteli myös mielellään. Hän oppi siellä pelaamaan shakkia - niin hyvin, että oli siinä voittamaton, ja joulunpyhät yleensä menivätkin äidin harmistukseksi shakkilaudan ääressä ja hän sai sen luota suorastaan repiä porukan ruokapöytään. Muitakin lautapelejä, mm. tammea korsuissa harrastettiin, ja korttipelejä. Pasianssia hän myös osasi useanlaista, ja opetti ne taidot lapsilleen.
Joitain kyseenalaisempiakin pojankloppien harrastuksia heillä oli. Naureskellen hän kertoi, että heidän porukassaan oli joka pojan sarkahousujen pehva mustaksi palanut, he kun kokeilivat kuinka pieru palaa... Toinen minua kauhistuttanut asia oli se, että he eivät osanneet arvostaa ortodoksikirkoista ryöstettyjä ikoneita, vaan käyttivät näitä ampumatauluinaan.
Siis ei hän mikään mallisotilas ollut! Kaverinsa ja myöhemmän kollegansa kanssa heillä ei lisäksi ollut oikea ja vasen hallussa, joten rivissä kääntyilivät aina mihin suuntaan milloinkin, kun komennettiin käännös oikealle tai vasemmalle. Voin kuvitella, miten koomista se oli, vaikkeivat he sitä tahallaan tehneetkään! Näistäkin jutuista kertoiltiin jälkeenpäin naureskellen.
Nyt ovat ajat ja sodankäynti muuttuneet. Isäkin on kuollut jo ajat sitten. Mutta ovatko ihmiset viisastuneet yhtään viimeisen maailmansodan jälkeen? Ellei suurvaltojen sekaantumista muiden maiden ongelmiin olisi, olisiko esimerkiksi terrorismi niin suuri uhka? Olisiko maailmassa rauha?
Vaikea sanoa, mutta aika näyttää, mihin suuntaan mennään.
Blogi terveydestä, terveellisestä ruoasta, kosmetiikasta, luontaistuotteista ja yleensä maailmanmenosta aikuisen naisen silmin nähtynä. Kaksi kierrosta syövän sairastelua värittää elämääni ja kolmas jäi pysyväksi riesaksi. Arkielämän psykologiaa ja johtajuuttakin saatetaan blogissa sivuta. Taustaltani olen pitkän linjan lääketutkimusammattilainen, ja ruodin postauksissa mm. kosmetiikan ja luontaistuotteiden ainesosia ja tehoa omien käyttökokemusten ohella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi tähän asiaan ilahduttaisi minua ja lukijoita! Kiitos kommentoinnista!